Puntilla

Neulomisen lisäksi myös kuntosalilla on tullut näin syksyn mittaan tullut käytyä harvakseltaan. Onneksi uusimpana valmistunut neule sentään muistuttaa että puntilla voisi käydä muutenkin kuin puikkoja heiluttelemalla...

Suoria linjoja, mukavasti (näin joulun jälkeen) mahan peittävä löysä helma ja helman ja hihansuiden koristeena pitsiä. Joji Locatellin malli on yksi niistä täysillä kolahtaneista ohjeista, mutta tämä(kin) pusero oli jonossa alkuperäistä suunnitelmaa kauemmin. Marraskuun alussa otin itseäni niskasta kiinni ja tilasin langat puseroon, ja toisin kuin Monte Verdeen ei tähän kulunut kuin vajaa kuukausi. Edistystä, edistystä!

Ja täytyy sanoa että tämä paita on päällä niin mukava kuin mallikuvissa näyttikin. Kevyt päällä ja rento malli tuntuu mukavalta näin heti joulun jälkeenkin. Ja se pitsineule, tykkään! Tosin itse halusin pitsiä näkyville alkuperäistä mallia enemmän joten omaan paitaani neuloin silmukoiden poimimisen jälkeen viisi ekstrakerrosta sileää neuletta ennen pitsin aloitusta. Lisäksi halusin varmistaa paidan helmajoustimen pysymisen alhaalla, joten viimeisellä (harmaalla) sileällä kerroksella neuloin joka 15. koristeneulesilmukan yhteen joustinneuleen kanssa.

Puntilla by Joji Locatelli 

Cascade Heritage, 250 g pääväriää ja 20 g tehosteväriä

Kadonnutta neulemojoa etsimässä

Syksy on ollut neulerintamalla harvinaisen hiljaista. Syys- ja lokakuu toivat tullessaan aikamoisia muutoksia tähän talouteen ja niin aika kuin energiakin ovat olleet kortilla. Joulua kohti mentäessä palaset ovat kuitenkin ruvenneet loksahtelemaan paikoilleen ja neulonta-aikaa on ruvennut taas löytymään.

Pitkähkön tauon jälkeen ei tosin neulominen hirveästi innostanut. Tämä, Monte Verdeksi ristitty takki oli keskeneräisenä liki kolme kuukautta - väri tuotti epävarmuutta, paksut puikot tuntuivat oudoilta kädessä ja neulepinta oli kuin peltiä.

Kannatti kuitenkin painaa väkipakolla loppuun asti. Valmis takki onkin mukava päällä, ja paksuna mös lämmittää mukavasti. Toisaalta pitsiosiot myös varmistavat hyvän ilmanvaihdon. Kauluksesta olisi saanut ehkä tulla korkeampikin (lanka loppui kesken) mutta lämmittää se näinkin Värikin tuntuu sopivalta näin kevättä kohti mennessä - ensimmäinen voikukka on tänään jo lenkillä bongattu joten kyllä se kesä sieltä jo lähestyy.

Lankana on alehyllystä bongattu Rowan PureWool Worsted. Vaaleanvihreää kului liki 10 kerää eli vähän vaille 500 g, ruskeaa korosteväriä meni n. 10 g. Mallihan on aikaisemmin loistavaksi havaittu Isabell Kraemerin monte rosa.

Nurjat silmukat vierekkäin

Jälleen kerran oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Suvi Simola hakiessa testineulojia uuteen malliinsa olin heti (kuvaannollisesti) käsi pystyssä intoa puhkuen, tämän mallin haluan neuloa asap.

Ohut lanka (heavy laceweight), laatikkomainen malli ja pientä jujua nurjien kuviovärillä neulottujen kerroksien muodossa, kyllä kiitos! Ohje oli jälleen kerran taattua Suvi Simolaa enkä ohjeesta löytänyt yhtään virhettä - ainoastaan päävärin lanka loppui minulta kesken, ja tästä syystä myös hihoista löytyvät raidat sekä hihojen joustimet on kuviovärillä neulottu.

Lankavalinta (BC Garn Semilla Extra Fino) tuntui neulottaessa nappivalinnalta, lanka oli joutuisaa neulottavaa ja tuntui käsiin mukavan pehmeältä. Käytössä on sitten paljastunut liiankin pehmeäksi, kuukauden käytön jälkeen pusero on järkyttävän nukkainen - tokihan ohutta uutta kesäpuseroa on tullut näin alkukesästä paljon käytettyä, mutta tähän kuntoon ei minkään langan pitäisi kuukaudessa päästä.

 Onneksi on nukanpoistin sillä tästä puserosta en hevillä luovu.

Purls in a row by Suvi Simola

BC Garn Semilla Extra Fino, 

3 kerää (150 g) sinistä (väri 120 Light Aqua) 

0.8 kerää (40 g) luonnonvalkeaa (väri 1)

Tough runs don't last, tough runners do

Kesäkuun toinen viikonloppu on ollut ehkä koko vuoden odotetuin odotetuin -ja pelätyin- viikonloppu. Ystäviä, rentoutumista, muutama lasi viiniä, juoksua. Eikä juoksua ihan niin vähän vaan koko rahan edestä eli 24 h ajan.

Viime vuonna olin samassa tapahtumassa mukana joukkueessa, tänä vuonna kaikki halusivat juosta enemmän joten minun sooloillessani entinen kahdeksan hengen joukkuen jakaantui lisävahvistuksien avustamana (yksi alkuperäinen joukkuejäsen äitiyslomalla ja toinen Espanjassa) kahteen neljän hengen joukkueeseen. Tiiminimi kyllä pysyi ennallaan, miksi täydellistä muuttaa mihinkään!

Perjantai-ilta meni siis relatessa mutta fiksuna osasin kuitenkin mennä ajoissa nukkumaan. Unta riittikin pitkään, kahdeksaan asti, eli kisaan pääsi lähtemään hyvin levänneenä. Hyvä niin, seuraavan kerran nukkumaan pääsisi vasta sunnuntaina iltapäivällä jos kaikki menisi suunnitellusti...

 Kahdeltatoista soi lähtösummeri. Hitaasti ja arvokkaasti päästiin matkaan, lähtöporukan viimeisinä ollessa tungos oli kova ja ekat kilsat menivät letkassa kulkiessa. Koko juoksijamassa siis starttasi samanaikaisesti - niin sooloilijat kuin parien ja isompien joukkueiden ensimmäiset viestinviejätkin. Letkaa siis riitti.

Kisan päätavoitteena oli pysyä liikkeessä 24h ajan, taktiikkana ylämäkien kävely alusta pitäen ja muuten matkan taittaminen juosten niin pitkään kuin voimia riittäisi. Juomia en halunnut mukanani kantaa, kisan juomapisteet viiden kilsan kohdalla (kaksi baaria joista toinen tarjoili vettä ja energiageelejä, toinen urheilujuomashotteja) sekä vaihtoalueen huoltopiste saisivat riittää.

Hyvin riittivätkin. Shotteja tuli kumottua koko rahan edestä, ja joka kierroksella hippi-Cliff ja kukkaisauto saivat aina yhtä hyvälle tuulelle - Heartbreak Hill tuli siis ainakin aloitettua hyvällä fiiliksellä. Muutenkin tykkäsin paljon enemmän kierroksen loppupuoliskosta kuin alusta, alkuun kun ei tuntunut tapahtuvan muuta kuin ylämäkien kipuamista, jälkimmäisillä oli sentään juomabaarit ja keijumetsä kohokohtina.


Maraton tuli täyteen n. 4:40 - eka tavoite siis täynnä, ultraamaan tänne oli tultu! Fiilis oli korkealla, kannustamaan saapunut perhe piristi entisestään ja jalka kohosi. Hiljalleen pimenevä iltakin antoi uskoa lämpötilan tippumisesta - lauantai oli hyvin hiostava ja kuuma, ja kuumassa juostessa en todellakaan ole parhaimmillani.

Illan pimetessä lämpötila ei tippunut, mutta ihmeitä alkoi tapahtua ja keijuja alkoi liihotella taikapölyä ripottelemassa. Hippiauto alkoi myös loistaa pimeässä, pimeillä poluilla liikkuvat otsalamput näyttivät taianomaisilta kauempaa katsottuna ja keskiyön jälkeen myös lämpötila vihdoin alkoi tippua. Ja mikä parasta, 100 km tuli täyteen - yksi tavoitteista siis saavutettu!

Aamuyön pitkinä tunteina mieliala ja energiataso alkoivat kuitenkin hiljalleen laskea. Pakko oli pistäytyä syömässä puuroa (ensimmäinen 'ateria' edellisen aamun jälkeen - muuten kisa oli mennyt tuohon asti kokisella ja urheilujuomalla, kourallisella sipsejä ja muutamalla karkilla) ja vähän lepuuttamassa jalkoja ihan tuolissa istuen. Jälleen kaksi kierrosta, teetauko ja matkaan.

Aamun valjetessa ja kilometrien karttuessa mieliala alkoi taas hiljalleen piristyä. Kova laskeskelu oli koko ajan päällä siitä kuinka nopeasti jäljellä oleva aika pitäisikään juosta jotta saisi ne maagiset 20 kierrosta täyteen. Kuudelta alkoi näyttää jo hyvältä, ja viimeisellä tauolla 18 kierroksen jälkeen olin jo melko varma 100 mailin täyttymisestä - viimeiselle kierrokselle saisi lähteä 11.59 asti, ja tuohon olisi vielä kolme tuntia aikaa. Vaikka joutuisi konttaamaan, minä tekisin sen!

Konttaamaan ei onneksi tarvinnut ryhtyä, vaan toiseksi viimeinen kierros meni pääasiassa juosten. Vikalla kierroksella lihakset laittoivatkin sitten stopin, jalka ei enää suostunut juurikaan nousemaan, polvi sanoi sopimuksen irti alamäissä ja jalkapohjat tuntuivat olevan muussina. Ihana joukkuetoveri kuitenkin piti mielialan korkealla, ja loppusuoralle saavuttaessa kaikki kivut kaikkosivat ja maaliin juostiin villisti tuulettaen, mielipuolisesti virnistellen ja kertakaikkisesta voittajafiiliksestä nautiskellen.

Vielä olisi aika riittänyt yhdelle ekstrakierrokselle mutta motivaation ollessa nollissa päätin jättää chipin pöydälle ja ottaa mitalin vastaan, minulle riittäisi 100 mailia ja kisan nelossija.

Hyvänen aika sentään. Minä tein sen. Olin liikkeessä vuorokauden ajan, ja juoksin tuossa ajassa sata mailia. Nyt voin todellakin nimittään itseäni ultrajuoksijaksi.

Hei me muutetaan

Tammikuussa alkanut projekti alkaa nyt olla loppumetreillään.

Joululomalta palattuamme koti alkoi tuntua auttamatta liian pieneltä. Isompaan muuttaminen oli ollut jo jonkin verran ajatuksissa, joten eräs sunnuntai-ilta päätettiin pistäytyä ihan ex tempore naapurustoon rakennettavien uudisrakennusten esittelyssä.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Suunniteltu budjetti riittäisi uudiskohteeseen, tosin ensin pitäisi saada oma vanha kaupaksi. Tiistaina tuli siis kiinteistönvälittäjä käymään ja sen jälkeen se oli menoa - torstaina talo oli virallisesti markkinoille ja samantien sovittiin ensimmäiset esittelyt seuraavalle viikolle. 

Tiistain ja keskiviikon esittelyt eivät tuottaneet tulosta, mutta torstaina napsahti tarjous joka oltiin valmiita hyväksymään. Kun vielä perjantaina käytiin katsomassa ja rakastumassa vähän vanhempaan taloon niin vauhtia alkoi olla jo niin että alkoi ehkä jo hirvittää.

Maanantaina oli molemmat tarjoukset hyväksytty - ja siihen vauhti sitten tyssäsikin. Toki oli tiedostettu että tässä maassa ei asuntokauppa todellakaan mikään nopea prosessi ole, mutta eivät ostajammekaan mitenkään vauhdikkaita olleet... Tarjouksen hyväksymisestä meni 1.5 kuukautta ostajien lainahakemuksen jättämiseen ja tuona aikana ei tapahtunut yhtään mitään muuton edistämiseksi - ainoastaan kaappeja ja varastoja pystyi tyhjentämään kaikesta turhasta.

 Maaliskuun alkupuolella oli kuitenkin ostajienkin lainahakemus jätetty. Tuosta pari viikkoa eteenpäin, ja kuntotarkastuksen ollessa ok näytti pankki lainalle vihreää valoa - oli siis asianajajien vuoro ryhtyä töihin keskustelemaan sopimuksista ja tekemään tarkistuksiaan.

Pitkän 'mitään ei tapahdu' -jakson jälkeen homma etenikin nyt taas vauhdilla. Huhtikuun alussa sovittiin muuttopäiväksi huhtikuun viimeinen perjantai eli pikavauhdilla muuttofirmaa etsimään (ei muuten ollut helppo homma, kaikki tuntuivat haluavan muuttaa tuona samana perjantaina) ja lattiafirmaa buukkaamaan. Uuden kodin pintamateriaalit eivät oikein olleet makuumme ja etenkin lattiat haluttiin laittaa samantien uusiksi.

Toukokuu on siis pitkälti kulunut uutta kotia mieleiseksi laittaen.  Kaikista neljästä makuuhuoneesta sekä olohuoneesta on vanhat tapetit revitty irti, seinät maalattu uudelleen ja uusi tapetti laitettu kunkin huoneen yhdelle seinälle. Vanhat kokolattiamatot lähtivät myös portaikkoa lukuunottamatta irti.

Leevi & The Leavingsien Vasara ja nauloja soi repeatilla koko toukokuun alkupuoliskon; vaikka tähän urakkaan ei ihan kolmea vuotta onneksi mennytkään alkoi ainaiselta tuntuva pintaremontti ja huonekalujen siirtely jo hieman kolmen viikon jälkeen väsyttää, etenkin kun muuttoa edeltävät kaksi viikkoa oli jo edetty muuttolaatikoiden keskellä vanhassa kodissa.

Nyt kaiken ollessa pikkuhiljaa valmista voi sanoa urakan kannattaneen; talosta on tullut koti. On ihanaa kuinka paljon on tilaa ja avaruutta ympärillä. Tilan, etenkin säilytystilan, lisääntymisen myötä myös tavaroille on kaikille löytynyt oma paikkansa - siivoaminen ja järjestyksen ylläpito on siis helpottunut huomattavasti.

Ehkä sitä taas tästä joskus neulomaankin siis ehtisi.

Lontoo 2016

Vielä syksyllä suunnittelin Lontoosta tämän kevään päätavoitetta. Päätavoitteena tapahtuma säilyikin, tosin vain sen ansiosta ettei muita tapahtumia tälle keväälle mahtunut... Aikatavoitteet kylläkin lensivät romukoppaan jo hyvissä ajoin, alkuvuoden treenit kun olivat sekä laadultaan että määrältään suoraan sanottuna surkeita.

Perjantaina numeroa hakiessa ja sloganin nähdessäni teki mieli räjähtää nauruun. Niin, miksi ihmeessä juoksen? Vielä tuolloin sunnuntain juoksu tuntui lähinnä ajanhukalta ja suurelta kärsimykseltä. Pikkuhiljaa juoksuexpossa juoksufiilis alkoi kuitenkin kohota, ja sunnuntaiaamuna maraton alkoi hiljalleen tuntua taas jopa hyvältä idealta.

Muutama muukin oli sunnuntaiaamuna matkalla Greenwichiin. Jo kotiasema oli täynnä juoksijoita ja kannustajia, ja Lontoossa junaa vaihtaessa eivät kaikki halukkaat edes mahtuneet - onneksi junafirmoilla ruuhka oli hyvin tiedossa, ja junia lähti viiden minuutin välein.

Lähtöalueelle saapuessani aikaa oli enää reilu tunti starttiin. Hyvä ajoitus siis. Puoli tuntia vessajonoon, kymmenen laukunjättöön ja sitten saikin jo siirtyä omaan lähtökarsinaan. Tuolloin sainkin useaan  otteeseen kiitellä itseäni kun kerrankin olin fiksu ja pakkasin itselleni lämmikettä - vauvantäkki oli juuri passeli lämpimänä säilymiseen starttia odottaessa.

Siitä se juoksu sitten lähti. Alku tuntui loistavalta, juoksu kulki ja jopa heti lähtöviivan ylitettyä pääsi juoksemaan omaa vauhtia. Lisäksi heti startin jälkeen kannustajia riitti siivittämään menoa: juoksufiilis siis nousi, ja Cutty Starkin tienoilla teki mieli itkeä kun elämä oli niin ihanaa. Sama fiilis nousi uudestaan pintaan siitä tietystä kulmasta kääntyessä ja Tower Bridgen kohotessa suoraan edessä.

Canary Wharfia ja Isle of Dogia kiertäessä pitkien lenkkien puute alkoi kuitenkin tuntua ja ylämäissä ja juomapisteillä sallin itseni kävellä lyhyitä pätkiä. Lisäksi porukan ympärillä lakoaminen alkoi hirvittää - mieluummin hitaasti perille kuin ensiapuaseman kautta kotiin.

Hölkötellenkin Tower tuli kuitenkin uudelleen näkyviin. Sitten oltiinkin jo Embankmentilla ja Houses of Parliament näköpiirissä - jes, kohta pääsee maaliin ja saa istua! Westminster Abbeyn ohi, Birdcage Walkille ja Victoria Memorialin ohi. The Mall ja maali - se on siinä! Vielä kun kaveri sattui olemaan maalissa vastassa saatoin ehkä muutaman kyyneleenkin tirauttaa helpotuksesta.

Hetken levon ja pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen kotia kohti. Pahoitteluni kanssamatkustajille, saatoin ehkä vähän tuoksahtaa... Kotona suihkuun ja hetken lepotauko pitkällään ennen kevään päätapahtumaksi kohoneeen urakan jatkamista: nyt, kahden kuukauden urakoimisen jälkeen ruvetaan vihdoinkin olemaan viimeistelyvaiheessa.

 

Tuolloin sunnuntaina mies oli onneksi saanut valtaosan päivän urakasta jo valmiiksi minun saapuessani kotiin joten pääsin vain avustamaan loppusuoralle. Illalla siis ehti hieman neuloa ja nautiskella voittajafiiliksestä - vaikkei alkuperäinen tavoite sub-3:45 toteutunutkaan ei se jäänyt kuin reilun 4 minuutin päähän mikä oli näillä treeneillä todellinen huippusuoritus!

Lankalaatikon tyhjennys jatkukoon

Lankalaatikon tyhjennys jatkui St. Aubin's Bayn jälkeenkin sukkalankapussin perkaamisella. Seitsemän kutakuinkin yhteensopivaa väriä toiseen pussiin ja perusraglan vireille. 

Raidoitus semirandomina, violettiin taittava pinkki on takin ns. pääväri (=isoin kerä jäljellä) joten tämä väri toistuu takissa useimmin. Hyvin myös onnistui tämän langan käytön optimoiminen, lanka loppui kymmenen silmukkaa ennen viimeisenä neulotun nappilistan päätöstä - viimeiset silmukat siis päätelty kimaltavalla pinkillä.

Kuopus halusi takkiinsa hupun joten sen hän myös sai. Huppu on tosin enemmän koristeeksi tarkoitettu, lanka alkoi jo huveta pelottavan nopeasti joten syvää koko pään peittävää huppua ei enää aikaiseksi saanut. Hyvin kuitenkin tämäkin kelpasi, hupun olemassaolo kun tuntui ylipäätään tärkeintä olevan, ei sen koko.

Yhteensä erivahvuisia sukkalankoja sai takkiin upotetuksi 210 g verran. Napit ovat myös kaikki laatikon kätköistä ja muista projekteista ylijääneitä yksittäiskappaleita.