Treenimotivaation piristysruiske

Lontoota ihanampaa kaupunkia ei olekaan, ainakaan jos minulta asiaa tiedustellaan. Minun onnekseni nykyisessä asuinpaikassamme Lontoo on vieläpä mukavan etäisyyden päässä eli ihan päiväreissutkin, lasten kanssa tai ilman, onnistuvat.

Ensi huhtikuussa onkin sitten tiedossa vähän erilainen Lontoon reissu: tänään postilaatikosta kolahti paksut kuoret sekä minulle että miehelle. Arvonnassa minua lykästi, eli paikka Lontooseen minun! Mies sai lohdutuksena sadejuoksuun soveltuvan takin sekä hyvän mielen hyväntekeväisyyteen menneistä rahoista.

Jotta puolen vuoden päässä olevasta sunnuntaista pystyisin nauttimaan myös hetken koittaessa, enkä vain näin etukäteen hehkuttaen, niin harjoittelua on syytä jaksaa koko edessä oleva pimeä vuodenaika. Kotiäitinä tämä onkin suhteellisen helppoa: Kuopuksen voi köyttää rattaisiin, vesipullo mukaan ja menoksi. Juoksuun sopivaa aikaa on se reilut kuusi tuntia per päivä, jolloin vanhemmat lapset ovat koulussa.

Varmasti jossain vaiheessa alkaa kuitenkin lenkkeily kurasäässä tökkiä. Siitä olen kuitenkin varma, että jos tavoite on kohdallaan niin myös motivaatiota löytyy. Huhtikuussa Embankmentilla olo onkin toivottavasti kuin voittajalla - vaikeaa toki tuossa vaiheessa varmasti on, mutta maili enää, maaliin päästään!

Kuvat Olympia-huumassa kylpevästä Lontoosta (elokuu 2012)

Pihalla

Kesäloman jälkeen aloitettu kaappienraivauskampanja on vihdoinkin ulottunut myös meidän liinavaatekaappeihin. Pitkään kaapeissa säilötyt verhot pääsevät siis uusiokäyttöön; nämäkin Suomenkodissa olleet lastenhuoneen verhot aivan hinkuivat halusta päästä mekoksi. Kaavat kopioin edellisestä mekosta hieman muokaten (leveämpi helma ja hieman lyhyempi pituus), mutta muuten mekko on ommeltu samaa loistavaa ohjetta käyttäen kuin lupiinimekkokin. Tuloksena jälleen hyvin istuva ja käyttäjälleen mieluisa mekko - nyt vaan väri on ehkä aavistuksen lapsiystävällisempi; eivät nimittäin tomaattikastiketahrat tässä punakeltaisessa mekossa hirvittävästi häiritse vaikkeivat pesussa täysin poistukaan.

 Näissä kuvissa mekko on jo hitusen ryppyinen; päivän aikana kun on jo ehditty Suomi-kouluun ja sen muskariin, otettu osaa lettujen paistamiseen ja avustettu äitiä ja tätiä Menolippu-pelissä. Koska kumpikaan ei ollut järin innoissaan Miss Rimppakintun ehdotuksista, passitettiin tyttö pihalle isompien lasten seuraan.

Ja niinhän siinä sitten kävi. Kumpparit lähtivät jalasta kun kuraisessa maassa oli niin paljon mukavampi tepsuttaa sukkasillaan. Jokainen voineekin tästä arvata, missä kunnossa muutkin vaatteet olivat neidin sisälle saapuessa!

Villejä lupiineja

Lauantai-iltana, maratonia hermoillessa piti keksiä jotain muuta puuhaa. Kangaskaappia penkoessa löytyi entisen asunnon tytön huoneessa ollut verhokangas, ja nämä kukathan paloivat halusta päästä mekoksi. Kun vielä kaapista löytyi kankaaseen sopiva vetoketju, vuorikankaaksi sopiva vanha vauvanlakana ja netistä löytyi näin et voi epäonnistua -ohje vuoritetun meko ompeluohjeisiin, ei enää muuta tarvittu.

Kaavat otin toisesta, hyväksi havaitusta joskin vielä hieman reilun kokoisesta velourmekosta (=leikkasin suoraan mekon ääriviivoja mukaillen, sentin saumanvarat kaikkialle paitsi helmaan jättäen). Loistavia kuvallisia ompeluohjeita seuraten mekon ompelu sujui nopeasti ja lopputuloksen on ehkä ompelujäljeltään siistein koskaan tekemäni vaate. Vetoketjukaan ei kupruile mistään vaan asettuu todella siististi päällys- ja vuorikankaan väliin!

Seuraavalla kerralla vastaavaa mekko ommellessa voisin ehkä kiinnittää enemmän huomiota vielä taka- ja etukankaiden kuvioiden kohdistamiseen. Ja ne kuviot, vaikka kukat lupiineja minusta muistuttavatkin niin ehkä todellisempi esikuva Laura Ashleyn suunnittelijoilla on kuitenkin ollut wisteria. Kukka kuin kukka, tyttö on kuitenkin tyytyväinen uuteen mekkoonsa.

Pyhiinvaeltajien jalanjäljissä

Yksi Englannissa asumisen parhaista puolista on tämän maan pitkä ja kaikkialla näkyvissä oleva historia. Kivikautisten asuinsijojen jäänteitä on edelleen näkyvillä, melkein meidän naapurissa on roomalaiskaupungin rauniot ja läheltä menee myös muinainen roomalaisten käyttämä tie jolla jopa kummittelee...

Maali klo 9.20 - lähellä mutta samalla kuitenkin niin kaukana

Tämän päivän historiapläjäys oli kuitenkin hieman lähempänä nykyaikaa. Thomas Becketin pyhimykseksi julistamisen jälkeen ihmiset alkoivat pyhiinvaeltaa tämän haudalle Canterburyyn. Winchesteristä alkanut reitti kulki North Downsin kukkuloiden rinteitä: nykyään samoja reittejä kulkevat modernimmat vaeltajat lähinnä kuntoilumielessä.

St. Martha's Hill reitin puolivälissä

Reitin kerrottiin olevan 'undulating', ja sitähän se oli. Jalat eivät kuitenkaan kipeytyneet samalla tavalla kuin kesäkuisessa juoksussa; liekö sitten maasto (pehmeää hiekkakangasta) tai kevyt hölköttelyvauhti auttanut pitämään jalat tuoreihkona. Tähän juoksuun lähdin siis ilman sen suurempia aikatavoitteita, ainoastaan kotiin piti ehtiä ennen miehen sangen tärkeää menoa.

St. Catherine's Chapel 1200-luvulta. Olisi ollut auki tänään, mutta minulla sattui ikävä kyllä olemaan kappelia ohittaessa jotain muuta puuhaa.

Reitin kuvaamiseenkin jäi siis aikaa. Valtaosa juoksusta kuljettiin metsäpoluilla, mutta välillä tultiin ihmisten ilmoille reitin varrelle osuneissa kylissä. Reitin varrella siis riitti näkemistä ja kannustamaan tulleet ihmiset olivat ihanasti mukana. Valittamisen aihettakin tosin kisasta jäi: marshalleilla olisi voinut olla hitusen parempi käsitys sijaintipaikastaan. Voin nimittäin kertoa, että hitusen alkaa ottaa päähän kun ensin kerrotaan matkaa olevan jäljellä 5 mailia, mutta puolen tunnin juoksun jälkeen maaliin onkin edelleen 4 mailia. Tuossa vaiheessa oli jo nimittäin asennoitunut siihen, että kohta pääsee kotiin ja kuumaan suihkuun... Vaikka minä tuossa vaiheessa eteninkin jo todella hitaasti, niin en minä silti tunnusta mailiin puolta tuntia tuhlanneeni!

Goody bagistä löytyivät mitalin lisäksi varsin hienot t-paita ja muki. Vähän poikkeaa normaaleista juoksupaidoista tuo - kyllä nyt kelpaa taas salille mennä uutta kisapaitaa esittelemään ;)

Maaliin kuitenkin pääsin, hitaasti mutta varmasti. Loppuajassa, viisi tuntia ja jokunen minuutti päälle, ei pahemmin hurrata mutta väliäkö hällä, nyt on taas yksi maraton maaliin päästy. Ehkä minä vielä joskus saan ultimate-tavoitteeni täytettyä ja satasen kerhoon päästyä.

Takki Rollelle

Äitini työkaveri sai vauvan, ja vauva kuulemma tarvitsi takin. Jostain syystä nakki sitten napsahti minulle.

Lanka takkiin löytyi helposti aika pian työmääräyksen saatuani: vaaleanvihreä Dropsin Baby Merino sopii mielestäni mainiosti kuin tytölle kuin pojallekin. Tuolloin elokuussa ei nimittäin vielä mahassa olleen tulokkaan sukupuoli ollut vielä täysin selvillä - ja vaikka selvillä olisikin ollut, niin todennäköisesti tähän samaan väriin olisin joka tapauksessaa päätynyt.

Mallin suhteen oli sen sijaan enemmän ongelmia. Mikä kumma siinä on, että tyttövauvoille on toinen toistaan söpömpiä pitseneuletakkeja ja nuttuja, mutta pojille tarjotaan lähinnä tasaista neulepintaa ja jos oikein hulluttelemaan heittäydytään, niin ehkä mukana voi olla myös aina-oikeaa? Jälleen tosin minun omat henkilökohtaiset mieltymykseni karsivat varsin suuren osan tarjolla olleesta mallistosta pois - huput ovat alle puolivuotiaille tarkoitetuissa vaatteissa minun kokemusteni mukaan lähinnä tiellä, selälläänhän se vauva suurimman osan ajasta pötköttelee ellei sitten sylissä ole.

Ahkeran Ravelryn selailun jälkeen löytyi kuitenkin mieleinen malli (unisex-malli, palmikoita muttei huppua). Ohje tabletin muistiin, joten neulomisen saattoi alkaa jo Suomesta Englantiin ajettaessa. Tuolloin mukana oli tosin vain kolmosen puikot, ja tälle langalle paras olisi ollut puoli milliä pienempi koko. Toisaalta, jos neulepinta on vähän löysähkö niin joustaapahan takki myös kunnolla - ja jousto ja liikkeisiin mukautuvaisuus jos mitkä ovat myös vauvanvaatteissa mielestäni tärkeitä. Kohta kaksivuotiaalle kuvausassarillekin saatiin vielä takki päälle puettua, vaikka hihat ja helman pituus ehkä vähän turhan nafteja olivatkin.

Rollen takki (Drops Design)

Drops Baby Merino, 120 g

Napit Textile Garden

Kuvausassari oli innolla mukana takin kuvauksissa. Neiti 20kk on nimittäin vakaasti sitä mieltä, että päiväunet ovat vain vauvoja varten - äidiltä sen sijaan löytyy eriävä kanta tähän kysymykseen.