Minulla olisi parin viikon päästä edessä eräs pieni juoksutapahtuma. Reitin pitäisi olla noin niinkuin teoriassa äärimmäisen hyvin merkitty ja helppo seurattava; Thamesin vartta maili poikineen alavirtaan päin.
Näin siis teoriassa ja ideaaliolosuhteissa. Suomen uutisissa on asiaa ehkä vähemmän käsitelty, mutta täällä on satanut koko syksy enemmän tai vähemmän; joulukuun alusta asti lähinnä enemmän. Pahimmat tulvat ovat jo ohitse mutta Thamesin ja muidenkin alueen jokien vedenpinta on noin metrin normaalia ylempänä. Tämä ei ole, yllättäen, juoksutapahtuman kannalta mitenkään toivottavaa joten reitti siirrettäneen parin edellisvuoden tapaan poikkeusreitille.
Ei mitenkään paha veto. Tämänpäiväisellä pitkikselläkin jouduin nimittäin pahimmoilleen nilkkaan asti ulottuvassa jokivedessä läiskyttelemään, vaikka pahimpia tulvapaikkoja parhaimpani mukaan vältinkin. Vaikka ilma täällä onkin lämpimämpää kuin koti-Suomessa (ja aurinko lämmittää mukavasti jo näin tammikuussakin), niin kyllä tuon Thamesin vesi vielä sangen vilpoisaa on.
Siitä lähtien kun taivas aukeni ja vedenpinta nousi niin olen itselleni pientä paniikkia kehittänyt tuosta juoksusta ja etenkin sen reitistä... Milloin olen harkinnut miehen kahluuhousujen lainaamista (juostaanhan sitä maratoneja syvänmerensukeltajan vetimissäkin), milloin uimapatjan ja märkäpuvun hankkimista ja reitin kellumista lähdöstä maaliin. Ehkä se fiksuin valinta olisi kuitenkin vain useamman kuivan sukkaparin varaaminen reppuun ja perheen pyyntö tulla kannustamaan kuivien lenkkareiden kera jollekin check pointille.
Seuraavaksi taidan siirtyä lukemaan sangen mielenkiintoista Runners' Worldin artikkelia siitä, kuinka uupumus on lähinnä korvienvälistä kiinni. Mielikuvaharjoittelu siis käyntiin seuraavaksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti