Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä (ensimmäinen hallayö tältä syksyltä takana) ja aurinkoisena. Loistava ajoitus, edessä kun oli kuitenkin jokunen tunti mäkiä ylös-alas tarpoessa. Kauniilla säällä sentään maisemat piristävät, sateessa ei pahimmillaan näe edes laakson pohjalle...
Suurinpiirtein aikataulun mukaisesti päästiin liikkeelle kotoa. Lähtöä helpotti huomattavasti ainoastaan minun aamupalatarpeeni; muut suuntaisivat minut lähtöpaikalle tiputettuaan suoraan hotellin aamupalapöytään.
10.30 kajahti starttitorvi ja innokkaat juoksijat pääsivät matkaan. Osa taivaltaisi täyden matkan, osa neljäsosan osana joukkueviestiä. Puolikkaan juoksijat starttaisivat, tadaa, reitin puolivälistä.
Sää oli hieno ja juokseminen kivaa. Ylämäet tosin kävelin suosiolla: Salisburyn ja Winchesterin välillä on jokseenkin jyrkkiä mäkiä, ja järkeilin säästäväni aikaa ja energiaa kävelemällä. Kympin kohdalla ei olisi lainkaan hauskaa olla jo puolikuollut... Tässä juoksussa halusin nimittäin ennenkaikkea päästä maaliin: muutama vuosi aiemmin samaan kisaan osallistuessani maha teki täydellisen tenän nesteen imeytymiselle ja kisa oli pakko keskeyttää vain kymmenen kilometriä ennen maaliviivaa. Eilisen hienoin hetki olikin päästä jatkamaan tuosta, ikuisesti mieleen painuneesta kohdasta eteenpäin kohti maalia!
Minun nauttiessani maisemista ja vaihtelevasta maastosta lapset tutustuivat Emilyn kanssa Winchesterin naamiaisasutarjontaan sekä keräsivät jo varsin mittavan conqueror-joukun jatkoksi vielä lisää kastanjoita. Näitä lasten suurimpia aarteita alkaa kotoa löytyä jo kenkälaatikollinen - ideoita miten saada nämä muilutettua takaisin ulos luontoon ilman että lapset huomaavat aarteidensa kadonneen?
26 mailia hissuteltuani oli aika vetää kunnon loppukiri maaliin. Vauhti olikin sitten lopulta niin hurja, ettei mies ehtinyt saada kameraansa valmiiksi vaan kaikki asetukset ovat täysin pielessä. Kuvaan olen kuitenkin tyytyväinen; kerrankin asento on juoksukuvassa hyvä enkä näytä täysin kärsivältä ja koko touhuun v*ttuuntuneelta. Aikakin oli odotettua parempi, tavoitteeksi asetetun viiden tunnin alitin lähestulkoon yhdeksällä minuutilla.
Kotona odotti vielä jälkitankkaus. Ben & Jerry'sin Strawberry Shortcake on ehkä parasta jäätelöä ikinä!
Eilen tuli taas todettua pienempien juoksutapahtumien hyvät puolet. Ykkösenä yli kaiken muun on "henkilökohtainen" kannustus: juomapisteiden hoitajien kanssa on aikaa vaihtaa kuulumisia, ja reitillä opastamassa olevat marshallit jaksavat ja pystyvät kannustamaan jokaista juoksijaa. Tungostakaan ei ole ensimmäistä mailia lukuunottamatta missään, vaan etenemään pystyy täysin omaa tahtiaan. Maastoltaan reitit ovat ehkä suuria kaupunkimaratoneja rankempia mutta väliäkö hällä; minä tykkäänkin enemmän rennosta menosta. Kovaa juokseminen on liian rankkaa puuhaa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti