Jännittää. Onnistun tartuttamaan paniikkini hetkellisesti myös pikkusiskoon seuraavan päivän ultra-paniikista kertoessani - sisko on selvästi keskittynyt viime aikoina liikaa lyhyille matkoille, sillä ultrasta ei hänelle tule ensimmäisenä suinkaan juoksu mieleen. Asia kuitenkin selviää ja paniikki helpottaa, myös minulla. Puhuminen auttaa aina.
1/2, aamu:
Asemalla on hiljaista. Vähän ennen junan tuloa laiturille ilmaantuu muitakin juoksijan näköisiä ihmisiä. Oxfordin päässä seuraan muita juoksijoita bussiin ja kisakeskuksena toimivaan pubiin. Numerolappu rintaan, ylimääräiset kamat toimitettaviksi maaliin ja itse seisoskelemaan vessajonoon. Ultran etuna on naisten suhteellinen pieni osuus; vaikka vessakoppeja onkin vain yksi ei jonottaa tarvitse (pisimmilläänkään) kuin viitisen minuuttia.
Lähtö - CP1: Life is good
Reittiä oli vielä viime hetkellä jouduttu tulvien takia muuttamaan. Matkaan päästyämme suuntaammekin siis ensin pohjoiseen kohti Oxfordin keskustaa ennen oikealle reitille asettumista. Aamu on kaunis ja juoksu sujuu helposti, eli mitä muuta voisikaan kisalta toivoa?
CP1 - CP2: Muddy puddles
Check pointilta lähdettäessä lyöttäydyn kartan ja sanallisten ohjeiden kanssa juoksevan pariskunnan vanaveteen. Nainen tähtää kesällä 24h:lle, hurjaa! Pitäisiköhän minunkin ruveta vähän treenaamaan?
Jonkin aikaa hölkyteltyämme vauhti alkaa kuitenkin tuntua liian hitaalta, joten siirryn meidät ohittavan ryhmän kelkkaan ja kaivelen omankin kartan esille. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut pysytellä pariskunnan takana, sillä vain pari kilometriä myöhemmin tulee juoksun ensimmäinen kartanlukuvirhe. Onneksi ylimääräistä kertyi vain vajaa kilometri...
Oikean reitin löydyttyä siirrytään tositoimiin eli maastojuoksuun. Ensin tie muuttuu yksikaistaiseksi kärrypoluksi ja lopulta kiivetään aidan yli pellolle. Vettä ei ole periaatteessa kuin nilkkaan asti, mutta ikävä kyllä veden alla piilee mutainen pohja johon jalka uppoaa. Lenkkarit ovat kuitenkin hyvin sidottuina ja pysyvät jalassa - olisi ollut aika häijyä lähteä tuossa tilanteessa lenkkaria mudasta kaivelemaan.
Muta ja lieju jatkuvat myös pellon jälkeen vastaan tulevilla poluilla. Juoksemisesta ei tule mitään, pakko kävellä ettei kaadu rähmälleen maahan. Reilu kilometri ennen CP2:ta pääsee kuitenkin takaisin asfaltoidulle tielle, ja jestas että meno tuntuu kevyeltä!
CP2 - CP3: Reitin tylsin osuus
Check pointilta matka jatkuu maantien vartta pitkin. Vaikka asfaltilla onkin kevyt juosta, niin kääntöpuolena ovat ohi sujahtavat autot. Lisäksi päänvaivaa aiheuttaa myös reittivalinta: Thames Path on noin metrin vedenpinnan alla, joten oikea reitti tulee löytää sanallisten ohjeiden perusteella. Onneksi minä en ole ainoa lievästi eksyksissä oleva, joten porukalla oikea polku löytyy pienen hakemisen ja paikallisten neuvojen avulla.
Ridge Pathilla maasto on, ei niin yllättäen, jälleen mutaista. Välillä voi juosta, välillä on pakko kävellä. Viimeiset pari kilometria ennen CP3:a on jälleen maantien laitaa: kapealla tiellä on välillä pakko hypätä pientareelle. Pysyvätpähän jalat vähän tuoreempina kun saavat uudenlaista ärsykettä.
CP3 - CP4: Vettä ja kukkuloita
CP3:lta lähdettäessä päästään vihdoinkin kisan viralliselle reitille eli Thames Pathille. Kovasti soi mielessä Pieni nokipoika kukkuloille kivutessa; 'yhä ylös yrittää...'. Maisemat onneksi palkitsevat raskaan työn.
Huipulla tosin koittaa ikäväkin yllätys: sadevesi on kerääntynyt tielle, ja kahlaamaan joutuu polveaan myöten. Minuutin kahluun jälkeen jalat ovat hetken tunnottomat, mutta ovatpahan kengät puhdistuneet niihin kertyneestä mudasta. Lisäksi uudet sukkani (alkuviikosta saadut) toimivat moitteettomasti; märkinäkään eivät tunnu epämiellyttäville eikä koko matkan aikana jalkoihin tullut ainottakaan rakkoa.
Kukkuloilta laskeuduttaessa on aika jättää Thames Pathille hyvästit ja jatkaa A329:a kohti Readingia. Jes, seuraavalla Check Pointilla minua odottaisivat kuivat lenkkarit! Kuivien jalkojen ja perheen ajattelu saakin jaksamaan -jälleen- jokseenkin tylsän maantiepätkän taukopaikalle asti.
Mies on lasten kanssa vastassa jo parikymmentä metriä ennen check pointia. Totuuden nimissä on todettava, että auton etupenkki tuntuu tässä vaiheessa harvinaisen houkuttelevalta - matkaa on kuitenkin takana jo viitisenkymmentä kilometria ja jalat sen mukaiset. Kuivat kuitenkin, toistaiseksi!
CP4 - CP5: Kotimaisemissa
Matka kohti viimeistä check pointia alkaa sateenkaaren loistaessa taivaalla. Nyt päästään taas Thamesin varteen, tosin vain parin kilometrin matkalle: vesi ei ole juurikaan laskenut parin viikon takaisesta ja polku on täysin veden alla. Ei siis muuta kuin autotielle. Navigointia helpotttaa onneksi maisemien tuttuus, täällähän
minä tuppaan yleensä pitkät lenkkini juosta.
Caversham Bridgen jälkeen Thames Path on jälleen (ainakin osittain) kuiva. Tescon kohdalla tosin joutuu seikkailemaan metsikössä ja Business Parkin puistikkoon saavuttaessa ei auta enää mikään; kahlaamaan on pakko ryhtyä. Vähän ennen Sonning Bridgea tekee mieli myös itkeä: jalat ovat kylmät jo valmiiksi, niskaan puhaltaa kylmä tuuli ja jälleen on jokeen mentävä, tällä kertaa polvea myöten. Joskus sitä vain toivoisi olevansa parimetrinen mies eikä lyhytsäärinen nainen.
Sillalle kuitenkin pääsen. Playhatch road on veemäinen juostava, ja samaa vauhtia eteneviltä seuralaisilta tuleekin sangen kiukkuista kommenttia tien vaarallisuudesta ja sopivuudesta juoksutapahtumaan.
CP5:lle saavuttaessa alkaa pimetä. Tauko vähän venähtää, repusta on kaiveltava lapaset käsiin ja otsalamppu päähän. Hedelmäkakku maistuu tajuttoman hyvälle ja urheilujuoma on liki yhtä hyvää kuin edelliselläkin pisteellä.
CP5 - maali: Missä hemmetissä minä olen?
Matkan jatkuessa on jo täysin pimeää, ja matkaan pääsee vain ryhmissä. Ikävä kyllä minun ryhmäni kävelee minua hitaammin, joten mäen huipulla ei muiden valoja enää näy ja matka jatkuu pimeää maantien laitaa yksikseen. Samalla mennään myös kartan ulkopuolelle, great. Onneksi seuraavassa pikkukylässä on auki oleva kioski josta pääsen tarkistamaan sijaintini eli olen suunnilleen siinä missä kuvittelinkin, ja samalla takaa tulleet juoksijat saavat minut kiinni. Lyhyen neuvottelun jälkeen matka jatkuukin samaa tahtia.
Yhteinen matka kestää tosin vain hetken, sillä vajaa kilometri myöhemmin minä haluan seurata karttaa, miehet sanallisia ohjeita. Tiemme siis erkanevat. Onneksi minuuttia aiemmin näin samalle pimeälle kujalle jonkun juoksijan kääntyvän otsalampun kanssa - yksin liikkeellä ollessa olisin ehkä harkinnut vielä toiste seurasta erkanemista. Pikaisella sprintilla edelleä menevä on saatu kiinni ja hyvä niin: pilkkopimeä metsä, mutainen polku ja ei niin suunnistusystävällinen kartta eivät järin rohkaise yksin liikkumiseen. Tuossa vaiheessa ei enää maaston tuttuuskaan auttanut: kesällä ja valoisalla pellot kuitenkin näyttävät hitusen erilaisilta kuin nyt helmikuun alussa, pimeässä illassa.
Pellolta tielle selvitessä ollaankin hetken sormi suussa; risteys ei ole lainkaan samannäköinen kuin kartan perusteella pitäisi olla. Tiekylttejäkään, ihmisistä puhumattakaan ei näy missään... Seuralaisellani on kuitenkin onneksi gps puhelimessaan, joten tuokion 'missä hemmetissä me ollaan' -palloilun jälkeen oikea reitti löytyy ja matka vie läpi Harpsden Woodin kohti maalia.
Tielle ja sivistyksen pariin selvittyämme on aika kiitellä opastajani ja kiihdyttää loppukiriin. Selvästikään en ole matkan aikana itsestäni irti kaikkea ottanut sillä loppukirini on ainakin omasta mielestäni lennokas ja ilmava - tosin viimeiset kymmenen kilometria olikin pakko edetä lähinnä muiden tahdissa, jolloin jalat pääsivät palautumaan.
Maalissa fiilis on uskomaton; minä tein sen! Aikaa tosin meni toivottua enemmän (loppuaika n. 10:10) mutta sillä ei ole mitään väliä; 75km omin jaloin juosten on mahtava saavutus ajasta riippumatta. Edelleen, kahdeksan tuntia myöhemmin sama fiilis jatkuu, särkevistä jaloista ja ylikierroksilla käyvästä kropasta huolimatta.
Olen teräsnainen. Ainakin toistaiseksi ja omasta mielestäni.
Aivan mieletön suoritus. Epätodellinen suorastaan. Onnitteluni!
VastaaPoistaKiitos!
Poista