Seuraamassani FB-ryhmässä etsittiin lokakuussa joukkuetovereita 24h juoksua varten. Olen kutakuinkin koko ultrajuoksu-urani ajan haaveillut vuorokauden juoksuun osallistumisesta joten tässä koitti mitä paras tilaisuus moisen kokeilemisesta helpossa muodossa. Samantien ilmoittautuminen matkaan; ja hyvä kun en pitkään asiaa harkinnutkaan: seitsemän joukkuepaikkaa täyttyivät samantien, viiden minuutin kuluessa.
Perjantaina oli aika kohdata joukkuetoverit ensimmäistä kertaa. Viikonlopun agendassa oli telttailua, syömistä ja toki myös sitä juoksemista. Perjantai-ilta menikin vielä rennoissa tunnelmissa toisiin tutustuen ja festaritarjontaan tutustuen. Perjantaina tuli myös tehtyä viikonlopun älyttömin tempaus; on erittäin fiksua lähteä tutustumaan tulevaan juoksureittiin pimeän laskeutuessa, etenkin kun kunnollista karttaa ei ole käytössä, juoksureittiä ei ole vielä kunnolla merkitty ja metsässä risteilee polkuja sinne tänne... Kolmen tunnin harhailun jälkeen kuitenkin löydettiin takaisin teltalle ja lepäämään ennen seuraavana päivänä alkavaa koitosta.
24h juoksussa juostaan, yllättäen, 24h putkeen. Sarjoja on joka makuun, hardcore-juoksijoiden solo-sarjasta aina 8h joukkueena juostaviin. Itse tosiaan osallistuin kisaan 8 hengen joukkueessa, ja kyllä sitä juoksua kertyi tälläkin tavalla ihan tavalliseen viikonloppuun sopivasti: molempina päivinä (la klo 12-24 ja su klo 00-12) pääsin juoksemaan kaksi osuutta eli yhteensä kilometrejä kertyi minulle 32, koko joukkueelle yhteensä 224.
Juoksuvuorot sovittiin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli arpomalla. Minulle osui arvonnassa ehkä paras mahdollinen tuuri eli neljäs juoksuvuoro. Ensimmäisellä kerralla nyt ei juoksuvuorolla juurikaan ollut väliä, mutta illan viimeinen osui kohdallani vähän yhdeksän jälkeen (=pääsin aloittamaan vuoroni vielä päivänvalolla) ja seuraavan aamun ensimmäinen puoli viideksi (=aamu jo sarastanut). Päivänvalossa kuitenkin oli metsässä huomattavasti helpompi juosta kuin pimeässä, ja nukkumaankin pääsin ns. normaaleina yön tunteina.
Yöllä metsässä juoksiminen oli kyllä kokemus sinänsä. Reitin synkimpään osuuteen oli puihin ripustettu valoköynnöksiä (fairy lights) ja puiden joukossa liihotteli keijukaisiksi pukeutuneita vapaaehtoisia. Liekö väsymyksellä asiaan vaikutusta, mutta tuolloin olin purskahtaa itkuun kun kaikki vain oli niin mahtavaa ja hienoa!
Mahtavaa ja hienoa oli kyllä koko kisa loppuun asti. Joukkueessa kaikki kannustivat toisiaan varauksetta toisiaan, vaihtoon saapuneita kannustettiin ja kehuttiin ja yhteishenki oli kova. Kisan loppuvaiheilla myös koko juoksijajoukon yhteishenki oli mahtavaa; etenkin soolojuoksijoita kannustettiin varauksetta (jälleen olin purskahtaa itkuun kun kisan vanhin osallistuja, 85-vuotias ultraaja, aloitti uuden kierroksensa kansan hurratessa) ja reitillä sekä ohittajat että ohitettavat kehuvat toisiaan. Joko muuten sanoin että kaikki oli mahtavaa ja ihanaa?
Ensi vuonna uudestaan. Tosin ensi kerralla olen kovasti lähdössä soolosarjaan, mieheltä on jo lupa uuteen festariviikonloppuun irronnut (lapsiperheessä kun kuitenkin täytyy toisenkin aikuisen mielipide ottaa huomioon viikonloppumenoja suunnitellessa) ja uudet ystävänikin lupautuivat oman juoksunsa lomassa minua huoltamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti