sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mukavuusrajojen tuolla puolen


Internet on hyvin vaarallinen paikka. Keskustelemalla ihmisten kanssa ja erilaisia juoksutapahtumia selailemalla voi löytää hyvinkin itsensä ilmoittautumasta täysin järjettömiin kilpailuihin. Vuotta ennen tapahtumaa idea voi hyvinkin tuntua hyvältä, mutta h-hetken lähestyessä tekisi mieli lähinnä teloa nilkkansa jotta olisi hyvä syy jättää kisa väliin...


Kaikesta hermoilusta ja perumisajatuksista huolimatta niin vain olin perjantai-iltana odottelemassa starttia Lake Districtin sydämessä. Vartin yli puolenyön päästiin matkaan - oli muuten aika siistiä juosta läpi hiljaisen kylän. Vielä siistimpäää oli kun letka alkoi venyä kunnolla, ja kukkulan huipulla taakseen katsoessa näkyi vain pitkä letka yötä valaisevia otsalamppuja.


Mäkiä tällä reitillä riittikin. Matkalla piti ylittää viisi päälle 400 m huippua/solaa (lähtötaso n. 60 m merenpinnan yläpuolella; keskimääräinen korkeus reitillä huippujen välillä reilut 100 m) sekä lukuisia pienempiä nyppylöitä. Yhteensä noustiin reilut kolme kilometriä ylöspäin, ja luonnollisesti tultiin myös sama määrä alaspäin. Ikävä kyllä valtaosa näistä nousuista/laskuista oli minulle aivan liian vaativia juoksullisesti eli pahimmillaan jouduin laskeutumaan kivenmurikoista tukea ottaen - alla olevassa kuvassa näkyy solasta (n. 600 m ASL) alas tielle (300 m ASL) johtava polku. Polun vieressä, kaksi metriä alempana, luikertelee vastaavan lohkareinen puro johon ei todellakaan tehnyt mieli molskahtaa harha-askeleen seurauksena.



 Koko matkaa ei sentään tarvinnut silmä tarkkana polkua tuijottaa. Lake District on (Cornwallin ohella) suosikkipaikkani tässä maassa; järvien ja vuorten kontrasti on hurjan kaunis ja maastossa juoksiminen on aina yhtä rentouttavaa. Vain minä ja maisema, ainoa ääni omien askelten ja hengityksen ohella on linnunlaulu.


Totuuden nimissä on tosin mainittava että viimeisillä parillakymmenellä kilometrillä en maisemia juurikaan ihaillut vaan lähinnä keskityin siirtämään jalkaa toisen eteen. Takana olevat kilometrit toki tuntuivat jalkojen lihaksissa, mutta vielä enemmän juoksuhalua haittasivat kipeät jalkapohjat - reilun 15h yhtämittainen juoksu/patikointi (joista viimeiset 6h märissä kengissä) saavat jalkapohjat hyvin kipeiksi. En suosittele kokeilemaan.

Onnekseni minun ei kuitenkaan tarvinnut jäädä itsekseni polun varteen itkemään, vaan vierelle löytyi vastaavassa väsymyksen tilassa oleva kanssakilpailija. Yhtä matkaa taitettiinkin viimeiset, äärimmäisen pitkät kymmenen mailia - yhdessä on hyvin paljon helpompaa kulkea väsyneenä, toisesta ihmisestä saa kuitenkin paljon voimaa ja motivaatiota jatkaa.

Ja niin vain siinä kävi, että reilun 20h taivalluksen jälkeen Ambleside tuli jälleen näkyviin. Huikean loppukirin jälkeen maaliin, hyvin onnellisina - 110 km kunnialla takana!

 Enduron sanoin 'Life begins at the end of your comfort zone' ja parhaimmillaan lauantaina tunsi todellakin elävänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti