Ready, steady, go!
Valmistautuminen ei ainakaan mikään oppikirjaesimerkki maratonille valmistautumisesta ollut. Lake Districtin jälkeen lenkkejä on ollut alle kymmenen, mutta onneksi sentään olen keskittynyt tankkaukseen. Lisäksi jalkoja oli hyvä lepuuttaa viimeiset pari päivää Metsätalon äärimmäisen mukavissa penkeissä... Lauantaina olo oli siis turpea ja jäykkä, ei mikään hyvä lähtökohta maratonille.
Joku perheenjäsen sentään osaa juosta HCM:lla lujaa
Onneksi lasten minimaratonilla sai sentään pahimpia jäykkyyksiä jaloista oiottua. Siltikään olo ei ollut kovinkaan luottavainen oman startin koittaessa, mutta koska aina täytyy yrittää lähdin kuitenkin tavoitevauhtiani matkaan.
Ennakkotietojen mukaan uusitun reitin piti olla entistä nopeampi. Minun mielestäni reitti ei kyllä erityisen nopea ollut, Lehtisaaren ja Lauttasaaren mäet söivät naista jo ensimmäisellä kierroksella ja tavoitevauhti tyssäsi jo 15 kilometrin tienoille. Juosten sain silti edettyä yli puoliväliin - Baanalla bongattu aviomies olikin hyvä tekosyy pitää pieni hengähdys- ja rupattelutauoko.
Tauon jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa normaalia kevyen lenkin vauhtia. Alkuun matkanteko tuntui edelleen raskaalta, mutta pikkuhiljaa juoksu alkoi taas maistua Munkkisaaressa tarjoiltu geeli antoi mukavasti lisäpotkua. Geelistä huolimatta noilla main takaa tullut 4h porukka veti aivan liian lujaa enkä edes yrittänyt tuohon kelkkaan hypätä.
Tällä toisella kierroksella en edes yrittänyt saarten mäkiä juosta vaan kävelin ne suosiolla. Turha raastaa jos helpommallakin pääsee, tärkeintä kuin kuitenkin minulle on se maaliin (ja maalista kotiin) omin voimin pääseminen ensiapuaseman kautta kulkematta.
Kevyemmin ottaminen kannatti. Lauttasaaressa juoksu taas maistui tai pikemminkin olisi maistunut - Munkkiniemen geeli tuntui nyt pyrkivän pikavauhtia ulos ja koska en ikuisiksi ajoiksi halunnut saada vähemmän mairittelevia kuvia itsestäni nettiin kiertämään oli parin kilometrin ajan käveltävä. Lopulta paine kuitenkin helpotti ja juoksemaan taas pääsin; suuri apu myös tässä kuuluu sille ihanalle ihmiselle joka appelsiinin lohkoja Lauttasaaressa jakeli. Appelsiini, tämän maratoonarin suurin herkku!
Baanalle asti hissuttelin kevyesti mutta sitten 4.15 -jänis kiri jostain rinnalle. Ylpeys ei enää antanut myöten tuota porukkaa päästää ohitse joten vauhtia oli kiristettävä ja loppumatka sisulla juostava. Kannustajille hymyileminen ja kiittäminen sai siis jäädä, loppumatkan todennäköisesti irvistelin kuin raivopäinen mutta se kannatti; huiman loppukirin jälkeen jänikset jäivät kauas taakse (Stadionin porttikongiin ainakin) ja 4.15 rikkoutui.
Alkuperäinen tavoite siis jäi hyvin kauas mutta tällä valmistautumisella se nyt olikin odotettavissa. Paremmin tämä HCM silti meni kuin aiemmat eli tältä pohjalta voisi ehkä neljännenkin kerran mukaan lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti