Ipanat kannustamassa
Juoksin sitten maratonin. Ei kai siinä muuta mainitsemisen arvoista ole.
Vielä kympin kohdalla askel nousi
Reilu viikko ennen h-hetkeä itseluottamus oli korkealla, mutta sitten teki vatsa tenän: stressitaso pääsi miehen työmatkan aikana kohoamaan liian korkealle, joten elämän palattua normaalimmaksi päätti vatsa hoitaa frouvan pakkolepoon. Mahan temppuilu ei koskaan lystiä ole, mutta harvinaisen veemäistä se on maratonviikolla.
Minun asuni oli sentään kevyt - dinosauruksena tai sarvikuonona voisi olla aika paljon raskaampaa taivaltaa
Viiden päivän tehotyhjennyksen jälkeen eivät hiilarivarastot todellakaan päässeet täyttymään kahden normaalipäivän aikana. Tästä huolimatta päätin lähteä matkaan ainakin yrittämään tavoitteen saavuttamista, mutta jo kympin kohdalla huomasin homman turhaksi: energia alkoi käydä vähiin ja jalat tuntua puulta. Tuossa vaiheessa 3.45-jänis tuli ja porhalsi ohi (ja aiheutti aikamoisen WTF-fiiliksen, sillä 4.30- ja 3.56-jänikset olin ohittanut vasta hetkeä aiemmin - mistä hemmetistä 3.45-jänis oikein oli matkaan lähtenyt?) eivätkä jalat kyenneet lainkaan hyppäämään jäniksen peesiin.
Oli muutama muukin ihminen kannustamaan lähtenyt. Miestä meinasikin väenpaljous melkein harmittaa, etenkin kun lasten kanssa olisi pitänyt jollain konstilla keskustaan päästä ja metrot porhalsivat täpötäysinä asemilta ohi ottamatta uusia ihmisiä kyytiin
Uusi tavoite olikin seuraavaksi maaliinpääsy. Seuraavat parikymmentä kilometriä menivät hölkäten suht' mukavasti, mutta kolmenkympin jälkeen alkoi maaliinpääsykin tuntua arveluttavalta: vasen etureisi alkoi oireilla ja jokainen askel tuntui aiheuttavan minikrampin lihakseen. Ahkera juominen + säännöllinen venyttely tuntuivat kuitenkin tepsivän, samoin kuin ihanien kannustajien jakelemat appelsiininlohkot. Viimeisetkin kymmenen kilometriä pääsin siis vielä etenemään, vaikkakin hyvin hitaasti tosin.
Maaliin siis pääsin ja mitalin sain. Kai minä joskus osaan tuohon juoksuun positiivisesti suhtautua, mutta tällä hetkellä koko tapahtuma lähinnä ottaa päähän ja paljon - maratonjuoksu on typerä laji jota vain idiootit harrastavat.
Äh. Pitänee vähän syödä suklaata jos helpottaisi.
PS. Mun aika oli karvan alle 4.20, kai, eli ei edes huono. Silti ottaa päähän ja lujaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti