Viikko 20.-26.2.

Nyt viikonloppuna tuli testattua  pohjan vaikutus lenkin rasittavuuteen, tosin ihan tahattomasti: kiersin saman yhdeksän kilometrin lenkin sekä eilen lauantaina että tänään sunnuntaina. Eilen aamulla roiskui rapa ja lenkkikaverikin joutui kotona suihkuun, tänään puolenpäivän aikaan maa oli kuivaa ja juoksukeli parhaimmillaan. Tänään aikaa kului 1:02:31, eilen tasan minuutti enemmän. Toisaalta tuo eilinen, ajallisesti pidempi lenkki tuli vedetyksi kovemmilla sykkeillä (150 vs. 141).

Tänään olivat juoksukelit kyllä parhaimmillaan: puolipilvistä, reilut kymmenen astetta lämpöä ja kevyt tuulenvire. Hyvin tarkeni t-paidalla ja capritrikoilla - kevät on jo täällä!

Yhteensä juoksukilometrejä kertyi viikon n. 29:
Ti 4.8km/33min/137bpm
To 6.3km/42min (aamuhämärissä ei sykemittaria löytynyt)
La 9km/1:03/150bpm
Su 9km/1:02/141bpm

Luulo ei ole tiedon väärti

Torstaiaamu. Koira innokkaana lähdössä ulos ja oma tankkaus kunnossa. Tarkoitus juosta reipas aamulenkki, mukana vauhtileikittelyä ja yhden mäen spurttaus ylös.

Vajaan kahden kilometrin kohdalla lenkkikaveri laittaa stopin menolle ja alkaa hyppiä yksi tassu ilmassa. Siinä sitten sai useamman minuutin tassua tutkailla, ennen kuin keskimmäisestä varpaasta löytyi pienenpieni karhunvadelmapensaan piikki. Onneksi tuo lähti helposti irti ja lenkkiä päästiin jatkamaan.

Ylämäkikin meni juosten ylös, mutta huipulla piti hengähtää hetki kävellen. Hengähdystauon jälkeen alkoi vauhtileikittelyosuus, sähkötolppien välejä välillä reippaammin, välillä kevyemmin. Pellolle saavuttaessa taas kunnon spurtti - kunnes vastaan tulee ihminen, ja lenkkikaverin kanssa päästään treenaamaan sivistynyttä ohitusta. Minun urhoollinen pikkukoirani nimittäin pelkää kaikkea epäilyttävää, ja epäilyttäväksi lasketaan mm. aurinkolasit...

Kävellen tapahtuneen ohituksen jälkeen matka jatkui jälleen juosten, ja kotona kuvittelin jo 6.3 km lenkin taittuneen hyvässä ajassa. Ja vielä mitä; kotoa lähdettiin 6:44 ja kotiovella oltiin jälleen 7:31 eli aikaa tuhraantui 47 minuuttia. Toki tuohon aikaan mahtui kaksi kakkapysähdystä, piikinkaivelua ja ohitustilanteita, mutta silti - minä olen hidas.

Näin sävel soi askelten

Parin lämmittelyviikon jälkeen vanha tuttu viikkorytmi on taas alkanut löytyä. Tälle viikolle olenkin saanut kirjattua kokonaiset neljä lenkkiä:

ti  6.4km/42min
to 5.6km/39min
pe 5.6km/51min (mukana paljon kävelyä, kuten ajastakin voi päätellä)
la 10.1km/1:08

Tiistain lenkillä kyllä tuli taas huomattua, etten minä ole mitenkään urhoollinen juoksija. Alunperin lähdin tuolle lenkille joku vitosen rauhallinen lenkki mielessäni, mutta alkumatkan hyvän fiiliksen turvin lähdinkin kiertämään hitusen pidempää lenkkiä. Samalla tuli myös testattua vauhtikestävyyttä: valtaosa matkasta on vilkkaammin liikennöityjä teitä (osin jopa valaistuja!), mutta lenkin viimeisellä kolmanneksella täytyy juosta pimeää maalaiskujaa pitkin. Valoisalla tuo on mitä paras lenkkireitti, mutta jos tuolla tiellä pimeällä juostessa alkaa takaa kuulua porttien narinaa, niin vauhti kasvaa minulla huimasti...

Viikon loput lenkit kiersinkin suosiolla päivänvalolla. Aamulla reitillä näkyi lähinnä muita koiranulkoiluttajia, mutta lauantaina, auringonlaskun aikaan juostulla lenkillä, pääsi näkemään myös hitusen villimpää elämää: kanit pomppivat pelloilla ja laitumilla, ja kauriitakin pääsi taas näkemään. Onneksi nämä kotiseudun kauriit ovat huomattavasti arempia kuin Richmondin serkkunsa - kyseessä on kuitenkin sen verran iso eläin, että mielelläni en moisen kanssa yhteen ottaisi.

Kadonnutta identiteettiä etsimässä

Jos edellisestä juoksulenkistä on jo useampi kuukausi aikaa, tuntuu pellolle juoksemaan päästessä olo taivaalliselta. Tätä ensimmäistä lenkkiä en tosin uskaltanut kovinkaan pitkäksi venyttää, ja itse juoksua kertyi vain nelisen kilometriä (+puolen kilometrin kävely lenkin alussa ja lopussa). Vauhtikaan ei näin juoksua jälleen aloitellessa päätä huimannut; tuohon viiden kilometrin rupeamaan aikaa kului 40 min.

Fyysisen kunnon lisäksi tuo lenkki teki hyvää myös henkiselle puolelle. Viimeisten kuuden viikon ajan olen liikkunut aina erään pienen olennon kanssa, ja nyt tekikin vähän aikaa hyvää olla itsekseen, ilman yhtään huollettavaa. Lenkin loppupuolella tuntuikin kuin olisi löytänyt itsensä uudestaan: viimeisten puolen vuoden ajan olen ollut lähinnä äiti ja vaimo, mutta nyt löytyi pinnan alta myös se kaiken kasassa pitävä osa, juoksijan identiteetti.