Tough runs don't last, tough runners do

Kesäkuun toinen viikonloppu on ollut ehkä koko vuoden odotetuin odotetuin -ja pelätyin- viikonloppu. Ystäviä, rentoutumista, muutama lasi viiniä, juoksua. Eikä juoksua ihan niin vähän vaan koko rahan edestä eli 24 h ajan.

Viime vuonna olin samassa tapahtumassa mukana joukkueessa, tänä vuonna kaikki halusivat juosta enemmän joten minun sooloillessani entinen kahdeksan hengen joukkuen jakaantui lisävahvistuksien avustamana (yksi alkuperäinen joukkuejäsen äitiyslomalla ja toinen Espanjassa) kahteen neljän hengen joukkueeseen. Tiiminimi kyllä pysyi ennallaan, miksi täydellistä muuttaa mihinkään!

Perjantai-ilta meni siis relatessa mutta fiksuna osasin kuitenkin mennä ajoissa nukkumaan. Unta riittikin pitkään, kahdeksaan asti, eli kisaan pääsi lähtemään hyvin levänneenä. Hyvä niin, seuraavan kerran nukkumaan pääsisi vasta sunnuntaina iltapäivällä jos kaikki menisi suunnitellusti...

 Kahdeltatoista soi lähtösummeri. Hitaasti ja arvokkaasti päästiin matkaan, lähtöporukan viimeisinä ollessa tungos oli kova ja ekat kilsat menivät letkassa kulkiessa. Koko juoksijamassa siis starttasi samanaikaisesti - niin sooloilijat kuin parien ja isompien joukkueiden ensimmäiset viestinviejätkin. Letkaa siis riitti.

Kisan päätavoitteena oli pysyä liikkeessä 24h ajan, taktiikkana ylämäkien kävely alusta pitäen ja muuten matkan taittaminen juosten niin pitkään kuin voimia riittäisi. Juomia en halunnut mukanani kantaa, kisan juomapisteet viiden kilsan kohdalla (kaksi baaria joista toinen tarjoili vettä ja energiageelejä, toinen urheilujuomashotteja) sekä vaihtoalueen huoltopiste saisivat riittää.

Hyvin riittivätkin. Shotteja tuli kumottua koko rahan edestä, ja joka kierroksella hippi-Cliff ja kukkaisauto saivat aina yhtä hyvälle tuulelle - Heartbreak Hill tuli siis ainakin aloitettua hyvällä fiiliksellä. Muutenkin tykkäsin paljon enemmän kierroksen loppupuoliskosta kuin alusta, alkuun kun ei tuntunut tapahtuvan muuta kuin ylämäkien kipuamista, jälkimmäisillä oli sentään juomabaarit ja keijumetsä kohokohtina.


Maraton tuli täyteen n. 4:40 - eka tavoite siis täynnä, ultraamaan tänne oli tultu! Fiilis oli korkealla, kannustamaan saapunut perhe piristi entisestään ja jalka kohosi. Hiljalleen pimenevä iltakin antoi uskoa lämpötilan tippumisesta - lauantai oli hyvin hiostava ja kuuma, ja kuumassa juostessa en todellakaan ole parhaimmillani.

Illan pimetessä lämpötila ei tippunut, mutta ihmeitä alkoi tapahtua ja keijuja alkoi liihotella taikapölyä ripottelemassa. Hippiauto alkoi myös loistaa pimeässä, pimeillä poluilla liikkuvat otsalamput näyttivät taianomaisilta kauempaa katsottuna ja keskiyön jälkeen myös lämpötila vihdoin alkoi tippua. Ja mikä parasta, 100 km tuli täyteen - yksi tavoitteista siis saavutettu!

Aamuyön pitkinä tunteina mieliala ja energiataso alkoivat kuitenkin hiljalleen laskea. Pakko oli pistäytyä syömässä puuroa (ensimmäinen 'ateria' edellisen aamun jälkeen - muuten kisa oli mennyt tuohon asti kokisella ja urheilujuomalla, kourallisella sipsejä ja muutamalla karkilla) ja vähän lepuuttamassa jalkoja ihan tuolissa istuen. Jälleen kaksi kierrosta, teetauko ja matkaan.

Aamun valjetessa ja kilometrien karttuessa mieliala alkoi taas hiljalleen piristyä. Kova laskeskelu oli koko ajan päällä siitä kuinka nopeasti jäljellä oleva aika pitäisikään juosta jotta saisi ne maagiset 20 kierrosta täyteen. Kuudelta alkoi näyttää jo hyvältä, ja viimeisellä tauolla 18 kierroksen jälkeen olin jo melko varma 100 mailin täyttymisestä - viimeiselle kierrokselle saisi lähteä 11.59 asti, ja tuohon olisi vielä kolme tuntia aikaa. Vaikka joutuisi konttaamaan, minä tekisin sen!

Konttaamaan ei onneksi tarvinnut ryhtyä, vaan toiseksi viimeinen kierros meni pääasiassa juosten. Vikalla kierroksella lihakset laittoivatkin sitten stopin, jalka ei enää suostunut juurikaan nousemaan, polvi sanoi sopimuksen irti alamäissä ja jalkapohjat tuntuivat olevan muussina. Ihana joukkuetoveri kuitenkin piti mielialan korkealla, ja loppusuoralle saavuttaessa kaikki kivut kaikkosivat ja maaliin juostiin villisti tuulettaen, mielipuolisesti virnistellen ja kertakaikkisesta voittajafiiliksestä nautiskellen.

Vielä olisi aika riittänyt yhdelle ekstrakierrokselle mutta motivaation ollessa nollissa päätin jättää chipin pöydälle ja ottaa mitalin vastaan, minulle riittäisi 100 mailia ja kisan nelossija.

Hyvänen aika sentään. Minä tein sen. Olin liikkeessä vuorokauden ajan, ja juoksin tuossa ajassa sata mailia. Nyt voin todellakin nimittään itseäni ultrajuoksijaksi.

Lontoo 2016

Vielä syksyllä suunnittelin Lontoosta tämän kevään päätavoitetta. Päätavoitteena tapahtuma säilyikin, tosin vain sen ansiosta ettei muita tapahtumia tälle keväälle mahtunut... Aikatavoitteet kylläkin lensivät romukoppaan jo hyvissä ajoin, alkuvuoden treenit kun olivat sekä laadultaan että määrältään suoraan sanottuna surkeita.

Perjantaina numeroa hakiessa ja sloganin nähdessäni teki mieli räjähtää nauruun. Niin, miksi ihmeessä juoksen? Vielä tuolloin sunnuntain juoksu tuntui lähinnä ajanhukalta ja suurelta kärsimykseltä. Pikkuhiljaa juoksuexpossa juoksufiilis alkoi kuitenkin kohota, ja sunnuntaiaamuna maraton alkoi hiljalleen tuntua taas jopa hyvältä idealta.

Muutama muukin oli sunnuntaiaamuna matkalla Greenwichiin. Jo kotiasema oli täynnä juoksijoita ja kannustajia, ja Lontoossa junaa vaihtaessa eivät kaikki halukkaat edes mahtuneet - onneksi junafirmoilla ruuhka oli hyvin tiedossa, ja junia lähti viiden minuutin välein.

Lähtöalueelle saapuessani aikaa oli enää reilu tunti starttiin. Hyvä ajoitus siis. Puoli tuntia vessajonoon, kymmenen laukunjättöön ja sitten saikin jo siirtyä omaan lähtökarsinaan. Tuolloin sainkin useaan  otteeseen kiitellä itseäni kun kerrankin olin fiksu ja pakkasin itselleni lämmikettä - vauvantäkki oli juuri passeli lämpimänä säilymiseen starttia odottaessa.

Siitä se juoksu sitten lähti. Alku tuntui loistavalta, juoksu kulki ja jopa heti lähtöviivan ylitettyä pääsi juoksemaan omaa vauhtia. Lisäksi heti startin jälkeen kannustajia riitti siivittämään menoa: juoksufiilis siis nousi, ja Cutty Starkin tienoilla teki mieli itkeä kun elämä oli niin ihanaa. Sama fiilis nousi uudestaan pintaan siitä tietystä kulmasta kääntyessä ja Tower Bridgen kohotessa suoraan edessä.

Canary Wharfia ja Isle of Dogia kiertäessä pitkien lenkkien puute alkoi kuitenkin tuntua ja ylämäissä ja juomapisteillä sallin itseni kävellä lyhyitä pätkiä. Lisäksi porukan ympärillä lakoaminen alkoi hirvittää - mieluummin hitaasti perille kuin ensiapuaseman kautta kotiin.

Hölkötellenkin Tower tuli kuitenkin uudelleen näkyviin. Sitten oltiinkin jo Embankmentilla ja Houses of Parliament näköpiirissä - jes, kohta pääsee maaliin ja saa istua! Westminster Abbeyn ohi, Birdcage Walkille ja Victoria Memorialin ohi. The Mall ja maali - se on siinä! Vielä kun kaveri sattui olemaan maalissa vastassa saatoin ehkä muutaman kyyneleenkin tirauttaa helpotuksesta.

Hetken levon ja pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen kotia kohti. Pahoitteluni kanssamatkustajille, saatoin ehkä vähän tuoksahtaa... Kotona suihkuun ja hetken lepotauko pitkällään ennen kevään päätapahtumaksi kohoneeen urakan jatkamista: nyt, kahden kuukauden urakoimisen jälkeen ruvetaan vihdoinkin olemaan viimeistelyvaiheessa.

 

Tuolloin sunnuntaina mies oli onneksi saanut valtaosan päivän urakasta jo valmiiksi minun saapuessani kotiin joten pääsin vain avustamaan loppusuoralle. Illalla siis ehti hieman neuloa ja nautiskella voittajafiiliksestä - vaikkei alkuperäinen tavoite sub-3:45 toteutunutkaan ei se jäänyt kuin reilun 4 minuutin päähän mikä oli näillä treeneillä todellinen huippusuoritus!

Mutaa, hikeä ja kyyneleitä

Vuosi jaksottuu minulla pitkälti juoksukisojen mukaan, pariin tapahtumaan nyt vain on päästävä mukaan vaikka mikä olisi. Yksi näistä vuoden must-tapahtumista on helmikuun alun 50 mailia: kahdesti on jo mutaisilla poluilla tullut rämmittyä enkä nytkään ilmoittautumisaikan pahemmin asiaa harkinnut: Thamesin varteen on taas päästävä.

Jos kuitenkin tuolloin olisi jo sääennuste ollut tiedossa niin olisin ehkä saattanut toisenkin ajatuksen kisalle uhrata: kahdella aikaisemmalla kerralla taivas on hymyillyt ja juoksusää ollut mitä parhain. Nyt näin ei ollut... Sadetta ei onneksi tullut niskaan (tai pikemminkin naamaan) ennusteen mukaisesti (vain reilun vartin kova kuuro aamulla, pientä tihkusadetta kisan mittaan ja kunnon sade viimeisen poluilla vietetyn puolen tunnin ajan) mutta tuuli häiritsi juoksua sitäkin enemmän.

Kisa kuitenkin starttasi positiivisissa merkeissä: sää oli puoli yhdeksältä kuiva ja ensimmäiset kilometrit kiinteää maaperää. Sitten päästiin pellolla kulkeville poluille rämpimään mutaan, ja etelään suunnatessa myös kokemaan tuulen koko voima - jos sadetta olikin ennuste yliarvioinut niin tuuli oli ennustettua kovempaa; keskituuli päivän mittaan kevyet 15 m/s ja puuskissa vaatimattomat 25 m/s. Välillä ei tiennytkään olisiko helpompaa edetä kävellen vai juosten, etu- vai takaperin.

Tuulen lisäksi muta teki matkanteosta välillä täyttä horroria. Viime vuonna check point 2:lle asti maa oli jäässä (eli kiinteä) ja juoksu oli ihanaa. Nyt ei ollut. Mutaa riitti heti kolmannesta kilometristä asti ja samanaikaisesti sekä liukas että imukuppimainen muta tekivät juoksemisesta hyvin raskasta. Keskeyttäminen olikin mielessä lähes koko CP1:n ja CP2:n välisen matkan: mudassa liukastelin itku kurkussa, ja ainoastaan tieto siitä kuinka itku hankaloittaisi hengitystä esti minua puhkeamasta kunnon parkuun.

Jotenkin siitä kuitenkin tokeni. CP2 oli kuitenkin jo melkein puolivälissä (=30 km matkaa takana), ja sen jälkeen ei enää kannattaisikaan keskeyttää koska matkaa on niin vähän enää jäljellä. CP3 olisi jo reippaasti yli puolivälin, CP4:n jälkeen olisi matkan kevyin osuus kiinteää kaupunkialueella kulkevaa rantapolkua ja CP5 olisi jo melkein maalissa. Eikä tänne nyt keskeyttämään oltu tultu, sisulla vain maaliin asti.

CP4:n jälkeen helpottikin. Joki kääntyi kulkemaan pohjoiseen eli tuuli alkoi työntää eteenpäin vastustamisen sijasta, kotikaupungin maisemat olivat tuttuja ja asfaltilla juokseminen oli aivan mahtavaa. Väsytti kyllä jo aika tavalla, kilsat kuitenkin taittuivat tasaisesti ja seuraava CP läheni.

Sitten olikin jo viimeinen check point takana ja enää kymmenisen kilsaa maaliin. Matkana ei pitkä, mutta ajallisesti kului kauan: vajaa puolet matkasta oli taas, kisan luonteen mukaisesti, mudassa rämpimistä, ja nyt pimeän laskeuduttua matkanteko vaikeutui entisestään. Otsalamppu oli toki mukana, mutta valokeila heijastui ikävästi sadepisaroista hankaloittaen polun kunnon näkemistä. Viimeisestä portista selvittyäni olikin pakko nojailla hetki aitaan ja itkeä helpotuksesta, viimeiset kaksi kilsaa olisivat nyt asfaltilla!

Ja niin sitä päästiin lopulta maaliin. Tuloksena oman sarjan vitossija, viime vuonna olin puoli tuntia paremmalla ajalla seitsemäs eli koville taisi keli ottaa muillakin. Ja vaikka matkanteko välillä yhtä helvettiä olikin niin kyllä minä ensi vuonnakin mukaan lähden, tosin toivottavasti isommalla porukalla - ainakin tällä hetkellä pari juoksijaystävääni olisi innoissaan mukaan tulossa. Toivotaan tämän myös toteutuvan, hyvä seura tekee matkasta aina mukavampaa!

It's all in the name

'It is rough and you will tumble. Look out for potholes, and if the ground looks slippery it probably is.'

Kisapäällikön pitämän lyhyen ja ytimekkään health and safety -puheen jälkeen on hyvä heittää aikataulutavoitteet romukoppaan ja lähteä tavoittelemaan maaliinpääsyä ehjänä: edessä kymmenen mailin edestä mutaa, mäkiä ja hikeä.

Reittiprofiili. 9 km kohdalla oleva mäki oli juuri niin jyrkkä kuin miltä se profiilissa vaikuttaakin; niin minä kuin suurin osa kanssajuoksijoista joutui pahimmissa paikoissa ottamaan nelivedon päälle.

Ensimmäinen kilsa oli helppo ja vauhdikas, kapeaa asfaltoitua maalaistietä pääsee letkassakin nopeasti. Tämän jälkeen edessä olikin karu totuus eli kymmenen mailin mud fest, joko metsäpolkuna tai pellon laidan nurmipeitteisenä footpathina. Kumpikaan vaihtoehto ei ole kuukauden sateiden jälkeen erityisen hyvässä kunnossa ellei sitten pidä puolisääreen ulottuvaa mutavelliä parhaana mahdollisena juoksualustana.

Ennätyksiä tavoitellessa moinen maasto voisi ehkä vähän harmittaa, mutta koska jo ilmoittautumisvaiheessa sekä profiili että polun todennäköinen kunto olivat jo tiedossa meni tämä kisa ihan hauskanpidon piikkiin. Mudan siis saattoi ottaa ihan ihonhoidollisesti (maalissa mutaa löytyi niin naamasta kuin hiuksistakin, kengät tosin eivät tosin ehkä toivu tästä hoidosta koskaan) ja mäet edetä rauhassa kävellen. Sitäpaitsi puroissa on hauska läiskiä ihan luvan kanssa!

Maastossa, versio '15

Jos saman kisan juoksee jo toista vuotta putkeen niin voiko tätä kisaa nimittää jo juoksuvuoteen kuuluvaksi perinteeksi?





Ehkä voi, ehkä ei. Ekan maaliinpäästyn Clarendonin jälkeen (ensimmäinen yritys viisi vuotta sitten päättyi vatsakramppien ja nesteen imeytymättömyyden vuoksi keskeytykseen) oli itsestään selvää, että jos vain aikataulut antavat myöten on heti seuraavana vuonna uudestaan matkaan lähdettävä.

Kuten viime vuonna, niin nytkin ilma oli kuin juoksua varten tehty. Vaikka aamu valkenikin koleana (+3 ja sumua) päätin luottaa sääennusteisiin ja lähteä kisaan pelkällä t-paidalla ja capreilla. Oikea päätös, jo startin aikaan (10.30) ulkona selvisi paleltumatta ja juostessa pitkähihainen olisi ollut aivan liikaa.

Startissa massa imaisi mukaansa ja ekat kilsat menivät lujaa, vain vähän päälle viiden minuutin kilometrivauhtia. Mikäs siinä, juoksu tuntui hyvältä ja mieli teki vain kerätä aikapuskuria jälkimmäisen puoliskon hidastumista vastaan. Ja tällä kertaa ei edes se perinteinen väsähtäminen ollut ykköshuolenaihe vaan mäet, jälkimmäinen puolisko tässä kisassa on paha. Todella paha.

Alusta asti taktiikkana oli tasaisten osuuksien juoseminen mukavalta tuntuvaa vauhtia, ylämäkien kävely ja alamäkien päästely täysillä painovoimaa hyväksi käyttäen. Hyvin toimi, puoliväliin saavuin yllättävän hyvävoimaisena ja juoksu oli edelleen aivan huippua.

Sitten koittivat ne etukäteen kammoamani mäet. Joko vuoden aikana muisti on tehnyt tepposet ja suurennellut mäkiä mielessäni tai sitten kunto on päässyt kasvamaan, mutta mäet eivät olleet lainkaan niin pahoja kuin etukäteen niitä mielessäni kauhistelin. Juoksemaan en niitä todellakaan ylös päässyt, mutta eipä myöskään tarvinnut pysähtyä huipulla puuskuttamaan ja tasaamaan hengitystä... Toisaalta näihin mäkiin energiaa myös hukkaantui reippaahkosti, viimeisten kilometrien pienemmät kumpareet tuntuivat vuorilta vaikka kuinka marshallit yrittivätkin vakuuttaa niiden olevan mäkiä ainoastaan omissa kuvitelmissa.

Sitten oli se viimeinenkin mäki ohitse ja loppukiri maaliin. Jes, aikatavoite alittui kolmella minuutilla ja edellisvuoteen tuli parannusta yli 20 minuuttia. Jos sama kehitys jatkuu niin ensi vuonna on jo neljä tuntia lähellä, ja tuo olisi tässä maastossa kova suoritus!

Helsinki City Marathon 2015

Kahdesti olen HCM:iin osallistunut ja kahdesti on persiilleen mennyt (pardon my French). Koska kolmas kerta toden sanoo ja sopivasti oltiin Helsingissä tapahtuman aikoihin niin pitihän se entinen kotikisa mennä vielä kerran testaamaan - jos nytkin kisa menisi penkin alle jättäisin HCM:n suosiolla tästäedes muille.

 Ready, steady, go!

Valmistautuminen ei ainakaan mikään oppikirjaesimerkki maratonille valmistautumisesta ollut. Lake Districtin jälkeen lenkkejä on ollut alle kymmenen, mutta onneksi sentään olen keskittynyt tankkaukseen. Lisäksi jalkoja oli hyvä lepuuttaa viimeiset pari päivää Metsätalon äärimmäisen mukavissa penkeissä... Lauantaina olo oli siis turpea ja jäykkä, ei mikään hyvä lähtökohta maratonille.

Joku perheenjäsen sentään osaa juosta HCM:lla lujaa

Onneksi lasten minimaratonilla sai sentään pahimpia jäykkyyksiä jaloista oiottua. Siltikään olo ei ollut kovinkaan luottavainen oman startin koittaessa, mutta koska aina täytyy yrittää lähdin kuitenkin tavoitevauhtiani matkaan.

Ennakkotietojen mukaan uusitun reitin piti olla entistä nopeampi. Minun mielestäni reitti ei kyllä erityisen nopea ollut, Lehtisaaren ja Lauttasaaren mäet söivät naista jo ensimmäisellä kierroksella ja tavoitevauhti tyssäsi jo 15 kilometrin tienoille. Juosten sain silti edettyä yli puoliväliin - Baanalla bongattu aviomies olikin hyvä tekosyy pitää pieni hengähdys- ja rupattelutauoko.

Tauon jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa normaalia kevyen lenkin vauhtia. Alkuun matkanteko tuntui edelleen raskaalta, mutta pikkuhiljaa juoksu alkoi taas maistua Munkkisaaressa tarjoiltu geeli antoi mukavasti lisäpotkua. Geelistä huolimatta noilla main takaa tullut 4h porukka veti aivan liian lujaa enkä edes yrittänyt tuohon kelkkaan hypätä.

Tällä toisella kierroksella en edes yrittänyt saarten mäkiä juosta vaan kävelin ne suosiolla. Turha raastaa jos helpommallakin pääsee, tärkeintä kuin kuitenkin minulle on se maaliin (ja maalista kotiin) omin voimin pääseminen ensiapuaseman kautta kulkematta.

Kevyemmin ottaminen kannatti. Lauttasaaressa juoksu taas maistui tai pikemminkin olisi maistunut - Munkkiniemen geeli tuntui nyt pyrkivän pikavauhtia ulos ja koska en ikuisiksi ajoiksi halunnut saada vähemmän mairittelevia kuvia itsestäni nettiin kiertämään oli parin kilometrin ajan käveltävä. Lopulta paine kuitenkin helpotti ja juoksemaan taas pääsin; suuri apu myös tässä kuuluu sille ihanalle ihmiselle joka appelsiinin lohkoja Lauttasaaressa jakeli. Appelsiini, tämän maratoonarin suurin herkku!

Baanalle asti hissuttelin kevyesti mutta sitten 4.15 -jänis kiri jostain rinnalle. Ylpeys ei enää antanut myöten tuota porukkaa päästää ohitse joten vauhtia oli kiristettävä ja loppumatka sisulla juostava. Kannustajille hymyileminen ja kiittäminen sai siis jäädä, loppumatkan todennäköisesti irvistelin kuin raivopäinen mutta se kannatti; huiman loppukirin jälkeen jänikset jäivät kauas taakse (Stadionin porttikongiin ainakin) ja 4.15 rikkoutui.

Alkuperäinen tavoite siis jäi hyvin kauas mutta tällä valmistautumisella se nyt olikin odotettavissa. Paremmin tämä HCM silti meni kuin aiemmat eli tältä pohjalta voisi ehkä neljännenkin kerran mukaan lähteä.

Mukavuusrajojen tuolla puolen

Internet on hyvin vaarallinen paikka. Keskustelemalla ihmisten kanssa ja erilaisia juoksutapahtumia selailemalla voi löytää hyvinkin itsensä ilmoittautumasta täysin järjettömiin kilpailuihin. Vuotta ennen tapahtumaa idea voi hyvinkin tuntua hyvältä, mutta h-hetken lähestyessä tekisi mieli lähinnä teloa nilkkansa jotta olisi hyvä syy jättää kisa väliin...

Kaikesta hermoilusta ja perumisajatuksista huolimatta niin vain olin perjantai-iltana odottelemassa starttia Lake Districtin sydämessä. Vartin yli puolenyön päästiin matkaan - oli muuten aika siistiä juosta läpi hiljaisen kylän. Vielä siistimpäää oli kun letka alkoi venyä kunnolla, ja kukkulan huipulla taakseen katsoessa näkyi vain pitkä letka yötä valaisevia otsalamppuja.

Mäkiä tällä reitillä riittikin. Matkalla piti ylittää viisi päälle 400 m huippua/solaa (lähtötaso n. 60 m merenpinnan yläpuolella; keskimääräinen korkeus reitillä huippujen välillä reilut 100 m) sekä lukuisia pienempiä nyppylöitä. Yhteensä noustiin reilut kolme kilometriä ylöspäin, ja luonnollisesti tultiin myös sama määrä alaspäin. Ikävä kyllä valtaosa näistä nousuista/laskuista oli minulle aivan liian vaativia juoksullisesti eli pahimmillaan jouduin laskeutumaan kivenmurikoista tukea ottaen - alla olevassa kuvassa näkyy solasta (n. 600 m ASL) alas tielle (300 m ASL) johtava polku. Polun vieressä, kaksi metriä alempana, luikertelee vastaavan lohkareinen puro johon ei todellakaan tehnyt mieli molskahtaa harha-askeleen seurauksena.

 Koko matkaa ei sentään tarvinnut silmä tarkkana polkua tuijottaa. Lake District on (Cornwallin ohella) suosikkipaikkani tässä maassa; järvien ja vuorten kontrasti on hurjan kaunis ja maastossa juoksiminen on aina yhtä rentouttavaa. Vain minä ja maisema, ainoa ääni omien askelten ja hengityksen ohella on linnunlaulu.

Totuuden nimissä on tosin mainittava että viimeisillä parillakymmenellä kilometrillä en maisemia juurikaan ihaillut vaan lähinnä keskityin siirtämään jalkaa toisen eteen. Takana olevat kilometrit toki tuntuivat jalkojen lihaksissa, mutta vielä enemmän juoksuhalua haittasivat kipeät jalkapohjat - reilun 15h yhtämittainen juoksu/patikointi (joista viimeiset 6h märissä kengissä) saavat jalkapohjat hyvin kipeiksi. En suosittele kokeilemaan.

Onnekseni minun ei kuitenkaan tarvinnut jäädä itsekseni polun varteen itkemään, vaan vierelle löytyi vastaavassa väsymyksen tilassa oleva kanssakilpailija. Yhtä matkaa taitettiinkin viimeiset, äärimmäisen pitkät kymmenen mailia - yhdessä on hyvin paljon helpompaa kulkea väsyneenä, toisesta ihmisestä saa kuitenkin paljon voimaa ja motivaatiota jatkaa.

Ja niin vain siinä kävi, että reilun 20h taivalluksen jälkeen Ambleside tuli jälleen näkyviin. Huikean loppukirin jälkeen maaliin, hyvin onnellisina - 110 km kunnialla takana!

 Enduron sanoin 'Life begins at the end of your comfort zone' ja parhaimmillaan lauantaina tunsi todellakin elävänsä.

Festareilla

 Kun kerrankin unohtaa sen normaalin pidättyväisyytensä ja uskaltaa avata suunsa (tai pikemminkin antaa sormiensa laulaa näppäimistöllä) sen kummempia harkitsematta on tuloksena mitä mahtavin viikonloppu, taskussa lukuisia uusia kokemuksia ja seitsemän uutta ystävää.

Seuraamassani FB-ryhmässä etsittiin lokakuussa joukkuetovereita 24h juoksua varten. Olen kutakuinkin koko ultrajuoksu-urani ajan haaveillut vuorokauden juoksuun osallistumisesta joten tässä koitti mitä paras tilaisuus moisen kokeilemisesta helpossa muodossa. Samantien ilmoittautuminen matkaan; ja hyvä kun en pitkään asiaa harkinnutkaan: seitsemän joukkuepaikkaa täyttyivät samantien, viiden minuutin kuluessa.

Perjantaina oli aika kohdata joukkuetoverit ensimmäistä kertaa. Viikonlopun agendassa oli telttailua, syömistä ja toki myös sitä juoksemista. Perjantai-ilta menikin vielä rennoissa tunnelmissa toisiin tutustuen ja festaritarjontaan tutustuen. Perjantaina tuli myös tehtyä viikonlopun älyttömin tempaus; on erittäin fiksua lähteä tutustumaan tulevaan juoksureittiin pimeän laskeutuessa, etenkin kun kunnollista karttaa ei ole käytössä, juoksureittiä ei ole vielä kunnolla merkitty ja metsässä risteilee polkuja sinne tänne... Kolmen tunnin harhailun jälkeen kuitenkin löydettiin takaisin teltalle ja lepäämään ennen seuraavana päivänä alkavaa koitosta.

24h juoksussa juostaan, yllättäen, 24h putkeen. Sarjoja on joka makuun, hardcore-juoksijoiden solo-sarjasta aina 8h joukkueena juostaviin. Itse tosiaan osallistuin kisaan 8 hengen joukkueessa, ja kyllä sitä juoksua kertyi tälläkin tavalla ihan tavalliseen viikonloppuun sopivasti: molempina päivinä (la klo 12-24 ja su klo 00-12) pääsin juoksemaan kaksi osuutta eli yhteensä kilometrejä kertyi minulle 32, koko joukkueelle yhteensä 224.

Juoksuvuorot sovittiin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli arpomalla. Minulle osui arvonnassa ehkä paras mahdollinen tuuri eli neljäs juoksuvuoro. Ensimmäisellä kerralla nyt ei juoksuvuorolla juurikaan ollut väliä, mutta illan viimeinen osui kohdallani vähän yhdeksän jälkeen (=pääsin aloittamaan vuoroni vielä päivänvalolla) ja seuraavan aamun ensimmäinen puoli viideksi (=aamu jo sarastanut). Päivänvalossa kuitenkin oli metsässä huomattavasti helpompi juosta kuin pimeässä, ja nukkumaankin pääsin ns. normaaleina yön tunteina. 

Yöllä metsässä juoksiminen oli kyllä kokemus sinänsä. Reitin synkimpään osuuteen oli puihin ripustettu valoköynnöksiä (fairy lights) ja puiden joukossa liihotteli keijukaisiksi pukeutuneita vapaaehtoisia. Liekö väsymyksellä asiaan vaikutusta, mutta tuolloin olin purskahtaa itkuun kun kaikki vain oli niin mahtavaa ja hienoa!

Mahtavaa ja hienoa oli kyllä koko kisa loppuun asti. Joukkueessa kaikki kannustivat toisiaan varauksetta toisiaan, vaihtoon saapuneita kannustettiin ja kehuttiin ja yhteishenki oli kova. Kisan loppuvaiheilla myös koko  juoksijajoukon yhteishenki oli mahtavaa; etenkin soolojuoksijoita kannustettiin varauksetta (jälleen olin purskahtaa itkuun kun kisan vanhin osallistuja, 85-vuotias ultraaja, aloitti uuden kierroksensa kansan hurratessa) ja reitillä sekä ohittajat että ohitettavat kehuvat toisiaan. Joko muuten sanoin että kaikki oli mahtavaa ja ihanaa?

Ensi vuonna uudestaan. Tosin ensi kerralla olen kovasti lähdössä soolosarjaan, mieheltä on jo lupa uuteen festariviikonloppuun irronnut (lapsiperheessä kun kuitenkin täytyy toisenkin aikuisen mielipide ottaa huomioon viikonloppumenoja suunnitellessa) ja uudet ystävänikin lupautuivat oman juoksunsa lomassa minua huoltamaan.

This is a run, not a race

Kevään toinen maraton. Jos Manchesterissa oli tarkoitus mennä lujaa niin tällä, maastossa juostavalla maratonilla, oli lähinnä tarkoitus nauttia maisemista hitaasti edeten.

Reitiltään Sarsen Trail Marathon on ehkä yksi maagisimmista maratoneista. Startti Aveburyn kivikehältä (tämä on jäänyt turhaankin kuuluisamman naapurinsa varjoon), josta polkuja pitkin edeten Salisbury Plainsin halki Stonehengen läheisyyteen.

Maratonin motto tältä vuodelta Run it, Walk it, Bike it, Enjoy it oli tältä vuodelta ainakin ensimmäisten kuuden ja puolen kilsan osalta ehkä pikkuisen ylimitoitettu (reitti oli mahdollista myös kävellä tai polkea joko osittain tai kokonaan). Turhat luulot maratonin helppoudesta ainakin karisivat heti alkuunsa; märän kärrypolun tarpominen ylämäkeen ei ole lystiä. Onneksi sentään huipun maisemat palkitsivat, ja tuolloin vielä jalatkin jaksoivat lennättää alamäkeen vauhdikkaasti.

Alunperin lähdin matkaan neljän ja puolen tunnin aikatavoitteella. 18km kohdalla alkavaan ylämäkeen asti tavoitevauhdissa pysyinkin, mutta mäen juurella oli pakko laittaa miehelle viesti ja ilmoittaa myöhästymisestä; uusi tavoite olisi viiden tunnin rikkominen.

Tuo kuitenkin oli onneksi reitin viimeinen paha mäki. Turhan helppoa ei tosin loppumatkakaan ollut, siitä piti navakka vastatuuli huolen. Ehkä tosin myös mäkitreenin puute vähän vaivasi, ylämäkiin menivät jaloista paukut joten loppumatka oli -ainakin välillä- pienoista kärsimystä. Minulla tosin myös selkeän tavoitteen puute latistaa juoksuintoa: jos kerran vähemmälläkin raastamisella maaliin pääsee, niin miksi turhaan kiusata itseään?

Kisaan ilmoittautuessani olin etukäteen itselleni hehkutellut kaikkien aikojen siisteintä maalia eli Stonehengea. Pettymys olikin ehkä melkoinen, kun reilu viikko sitten tuli ilmoitus reittimuutoksesta: maali ei olisikaan kivikehällä vaan reilun kymmenen kilsan päässä jossain niityllä. Hienoilla kylteillä oli kyllä Stonehenge Viewing Pointit merkitty, mutta kuten kuvasta näkyy niin hakemalla hakea sitä Stonehengea sai.

 

Ehkä en siis aivan täysin rinnoin tästä maratonista nauttinut, mutta nyt yön yli nukuttua alkaa taas fiilis olla korkeammalla. Alkuperäinen aikatavoite ei ylittynyt kuin 10 minuutilla eli uusi maastoennätys kuitenkin, ja maasto oli kuitenkin rankempi kuin aiemmilla kerroilla (ellei nyt Picnic Maratonia lasketa). Ihan nyt heti en ehkä uudestaan tähän kisaan ilmoittaudu, mutta eihän koko ilmoittautuminenkaan aukea kuin vasta tammikuussa eli aikaa vielä on mielen muuttua...

Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto ja hauskanpito

Cornwallin jälkeen ehdittiin pari päivää hengähtää kotona ennen seuraavaa reissua. Tällä kertaa suunnattiin pohjoiseen eli Manchesteriin.

Sattumalta bongattiin myös Alan Turing penkiltä istumasta

Ensimmäiset pari päivää tutustuttiin Manchesterin nähtävyyksiin. Meidän tapauksessamme parhaaksi tavaksi tutustua kaupunkiin koettiin geokätköily: Pieman oli ystävällisesti ohjeistanut uteliaat aarteenetsijät ensin etsimään Invaderin ympäri Manchesterin keskustaa taiteilemia avaruusolentoja, ja näiden perusteella löytyi lopulta emoaluksen laskeutumispaikka eli se lopullinen geokätkö.

Tämä alien alkaa hiljalleen jo siirtyä kohti kotiplaneettaa

Kahden turistipäivän aikana ehdittiin tutustumaan myös kolmeen museoon. Näistä ensimmäiseksi koluttu Museum of Science and Technology oli ehdottomasti paras; sekä lapset että aikuiset viihtyivät hyvin. Suosittelen. Sen sijaan People's History Museumista olisimme me aikuiset saaneet enemmän irti ilman lapsia, ja Museum of Football nyt kertakaikkiaan suunnattu enemmän jalkapallofaneille.

Tylsin peli ikinä?

Sunnuntai oli The Päivä; suuri kevätmaraton jonka takia pohjoiseen suuntasimme. Edeltävä yö sujui ehkä paremmin kuin ennen mitään muuta maratonia - turistina olo on rankkaa, ja ehkä jonkinlainen rutiini alkaa jo olla ennen juoksukisoja? Lapsetkin tekivät parhaansa lievittääkseen kisapaniikkia: "It doesn't matter if you don't win, it matters that you do it and have fun".

Old Trafford

Täysi kisakonkari en kuitenkaan vielä ole, kuten sunnuntai osoitti: kisakylään saavuttuani älysin unohtaneeni täyttää juoksunumeron kääntöpuolen juoksuinfon. Koskaan en ole onneksi niitä tarvinnut, mutten nyt(kään) halunnut ottaa riskiä että tuuperrun jonnekin kadun varteen ilman että mieheen saadaan yhteyttä. Ei, en ole taikauskoinen tai mitään, mutta tietyt rutiinit on käytävä läpi tai juoksusta ei tule mitään.

Manchesterin reitti. Kaupungin keskusta on oikeassa yläkulmassa eli tämä ei todellakaan ollut mikään kaupunkimaraton - viimeisten kymmenten kilometrin aikana juostiin mm. peltojen laitaa

Taktiikka juoksua varten oli tarkkaan mietitty etukäteen. 3.45 alitukseen riittää 5'20''/km eli koska jo etukäteen epäilin jaksavani juosta koko matkaa tasaista vauhtia päätin aloittaa nopeammin ja kerätä puskuria väsähtämistä varten. Puoliväliin 5'10''/km, siitä eteenpäin 5'20'' ja loppukymppi vain väsymystä vastaan taistellen...

Taktiikka toimi paremmin kuin osasin odottaakaan. Keskimäärin vauhti pysytteli 5'10''/km tuntumassa aina kolmeenkymppiin asti josta sitten alkoi se rimpuilu kohti maalia. Ekat kävelyaskeleet otin vasta 34km kohdalla olleella vesipisteellä, ja jestas kuinka vaikealta juoksuun lähtö tuntuikaan taas noiden askeleiden jälkeen - tuntui kuin joku olisi käynyt vaihtamassa jalkani puisiin tolppiin.

Tämän jälkeen lyhyitä kävelypätkiä tuli vielä seitsemän lisää. Pätkät jäivät kuitenkin hyvin lyhyiksi, vain parinkymmenen metrin mittaisiksi.Vaikka kävely tuntuikin aina alussa ihanalta ja helpolta, iski nopeasti ahdistus ajan nopeasta kulumisesta. Se 3.45 on alitettava!

Vika maili oli ennätyspitkä. Old Trafford tuli näkyviin jo varmaan pari mailia ennen maalia, ja vaikka kuinka tassutti ei matka tuntunut lainkaan vähenevän. Lopulta tuli kuitenkin viimeinen käännös ja se maali - ja mikä parasta, bruttoaikaa näyttävä kello osoitti bruttoaikanikin pysyttelevän sen maagisen rajan alapuolella! Tuosta kun vielä sai vähennettyä lähtöviivan ylitykseen kuluneen ajan jäi nettoajaksi vain 3.41 ja risat. Uusi ennätys, juuri se mitä lähdin hakemaankin!

Cheers! Vaikka lauantai-iltana kirosinkin koko typerän juoksuharrastuksen, maratoneista puhumattakaan syvimpään jorpakkoon niin jo pari tuntia maaliintulon jälkeen suunnittelin täyttä häkää kisakalenteria eteenpäin.

Vaikka itse juoksuun ja etenkin tulokseen olenkin hyvin tyytyväinen niin täysin varauksetta en kyllä Manchesteria etenkään juoksuturisteille suosittele. Itse kaupunki on, anteeksi vain, ankeahko ja ainakin meidät yllätti täysin viheralueiden puute keskustassa. Shoppailumahdollisuudet vaikuttivat kyllä monipuolisilta mutta meidän osaltamme tämä jäi vain kahteen lapsille ostettuun hattuun...

Manchesterin maraton ei myöskään täyttänyt odotuksiani järjestelyjen suhteen (ko. maraton on äänestetty vuoden 2014 parhaaksi eli jotakin saattoi odottaa). Mielestäni ohjeistus pitäisi olla aina paperilla, olkoonkin kuinka luontoepäystävällistä tahansa. Kännykkään/tablettiin/mihin tahansa ladattava tiedosto ei milloinkaan ole yhtä helposti luettavissa, ja sähköiset laitteet voivat kaatua milloin tahansa tai akku loppua juuri pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Etukäteen myös lupailtiin opastusta lähimmiltä ratikkapysäkeiltä stadionille. Jos sellaista olikin, en minä ainakaan yhtään ainutta opastetta tai opastajaa koko kilometrin matkalta bongannut... Kisakylässä ei myöskään opastus oikein pelannut; maratonoppaassa oli myös lupailtu opastusta starttialueelle ja tarkkaa jakoa lähtökarsinoihin tavoiteaikojen perusteella. Eipä ollut kumpaakaan, oli vain kylttejä itse starttialueella, eikä kukaan todellakaan tarkastanut värikoodattuja numerolappuja. Toisaalta ihmiset uskoivat kiitettävästi ihan niitä kylttejäkään ja heti alusta lähtien koko ryhmä juoksi ns. oikeaa vauhtia eli sitä minun tavoitevauhtiani ;). Ei siis alun sprinttejä ja kävelysarjalaisten ohitteluja.

Reitti ei Manchesterissa ollut se inspiroivin. Alussa ja lopussa juostiin teollisuusalueella, mutta valtaosa reitistä kulki (onneksi) lähiöiden/lähikylien läpi. Reitti oli kyllä tasainen, kuten mainoslauseissa oli lupailtukin, mutta kylläkin huomattavasti kumpuilevampi kuin mainoslauseen 'vain 40m nousua'. Vaikken nyt varauksetta omaan Suuntooni tässä nousu-/laskuasiassa luotakaan, niin silti hurja ero on lukemissa; 120m nousua Suunnon mukaan. Toisaalta minun mittarini mukaan koko reitin pituus oli 42.02km eli tuokin heittää jonkin verran...

Nestemäinen huolto pelasi, plussat siitä. Geelit olivat sen sijaan loppuneet jo minun tullessani geelipisteelle (ja toim.huom., olin kuitenkin selvästi siinä nopeammassa puolikkaassa) eli sokeripaukut olivat kannustajien tarjoilujen varassa. Ja tämän loistavan aasinsillan kautta päästäänkin Manchesterin maratonin parhaimpaan antiin eli kannustajiin!

Kannustus oli siis Manchesterissa kohdillaan. Ainoastaan alussa ja lopussa maaseudulla/teollisuusalueella juostessa olivat kadunvarret autioina, muuten kannustajia riitti. On se vain kumma miten iloinen hymy ja kannustava sananparsi antavat energiaa, lapsen läpsystä puhumattakaan. Henkilökohtaisen lisän toi myös numerolappuun painettu nimi; onhan se nyt ihan eri asia saada juuri itselle osoitettua kannustusta kuin vain yleistä 'well done guys, you're nearly there'.

Summa summarum, jos haluaa ison kevätmaratonin Englannissa juosta niin Manchesteria voi harkita mutta vartavasten en kyllä sitä varten Suomesta tänne tulisi, tai ainakaan ylimääräistä aikaa Manchesterissa viettäisi.

Kevätpuolikas

 Tämä viikonloppu on ollut kiireistä aikaa puolimaratonien järjestäjille - tässä parinkymmenen kilometrin säteellä on ollut parikin kisaa, ja kauempana valinnanvaraa olisi ollut vieläkin enemmän. Turha kuitenkin lähteä merta edemmäs kalaan eli naapurikylään vaan puolikasta juoksemaan.

Kaverit onneksi asuvat lähtö- ja maalialueen vieressä eli autolle oli varma ja helppo parkkipaikka tiedossa. Lisäksi puolikkaan lähtöä saattoi hyvinkin odotella sisällä lämpimässä; kevät ei edelleenkään tunnu etenevän ja tänäänkin aamulla ulkona oli vain +4 astetta. Kiva juoksusää, ei siinä mitään, mutta parin tunnin hengailu kisavaatteissa ulkona saa kyllä tuossa säässä kropan hyvin kankeaksi.

Kisakeskus oli kylän keskustan tuntumassa puistossa. Reitti oli miellyttävä juostava: kylän halki juostiin pariin otteeseen (alussa kierrettiin kaksi lyhyempää lenkkiä ennen pidempää maaseutukierrosta) ja pääkatuhan oli täynnä innokkaita kannustajia. Tykkään; kyllä kannustus vaan saa jalat nousemaan!

Tämä oli ensimmäinen aikatavoitteellinen puolikkaani sitten kuopuksen syntymän, ja mitä sitä pienempiä tavoitteita asettamaan kuin ennätyksen parantaminen. Alku alkoikin lupavasti: juoksu sujui, kilometrit taittuivat tasaista 4'50/km /tahtia ja ennen kuin huomasinkaan matkasta oli jo reilu puolet takana.

Sitten tapahtui jotain. Ilmeisesti elimistö oli kuluttanut jo helposti saatavan energian, katsojakato masensi (pienillä maalaisteillä ei pahemmin katsojia ollut) tai jotain mutta joka kerta mittaria vilkaistessa vauhti vaan vaikutti hyytyvän. Oli kyllä jokseenkin ihmeellinen tunne; kaikkensa vain tekee mutta vauhti hidastuu... ja hidastuu... ja hidastuu...

Alun hurjastelulla olin kuitenkin jonkinlaista puskuria saanut väsähtämistä varten rakennettua, ja onneksi maalaiteiltäkin päästiin taas ihmisten ilmoille. Kannustusta siis alkoi taas tulla, ja mikä parasta, jelly babies -tarjottimia alkoi myös esiintyä. Sokeria! Energiaa! Viimeiset pari mailia menivätkin puhtaalla sisulla eteenpäin kelloa jatkuvasti vilkuillen - pelivaraa näyttäisi olevan eli eiköhän se ennätys täältä putkahda.

Ja niin kävi. Bruttoaika selvästi alle 1.45, netto reilun minuutin vähemmän eli 1.43 ja risat. Maalisuoralla sain jopa loppukirinkin vetäistyä, hyvä minä!

Käyrässä se väsähtäminen ei niin dramaattiselta näytä kuin maastossa, mutta kyllä vain lopussa kilometrit alkoivat auttamatta tippua 5 minuutin huonommalle puolelle.

Aamulenkillä Lontoossa

Isommat lapset lennähtivät half-termin ajaksi Suomeen isovanhempia tervehtimään (kiitokset vielä kaikilla asianomaisille - poika ilmoitti heti ensimmäiseksi meidät nähdessään lähtevänsä ensi lomalla uudestaan Suomeen) joten mehän otimme miehen kanssa asiasta kaiken irti ja lähdimme minilomalle Lontooseen kuopuksen kanssa.

Aina Lontoossa käydessä olen kadehtien katsellut kaupungilla lenkkeileviä ihmisiä joten lenkkivaatteiden mukaanotto oli must. Sunnuntaiaamuna mies ja kuopus jäivätkin vielä lastenohjelmia katsomaan ja hotellihuoneeseen torkkumaan minun suunnatessani ulos.

Yövyimme Kensingtonissa joten itsestään selvästi tie vei ensimmäiseksi Hyde Parkiin. Seitsemän aikaan aamulla oli vielä hyvin hiljaista; Kensington High Street oli typötyhjä eikä puistossakaan juuri muita näkynyt. Nousevan auringon valossa oli mukava juosta, ilma oli raikas ja pikkuhiljaa alkoi muitakin lenkkeilijöitä näkyä.

Hyde Park Corneriin päästyä mittariin oli tullut vasta vajaat viisi kilometriä, joten reitti jatkui Buckinghamin Palatsille. Royal Standardia ei salossa näkynyt, eli kuningatar ei ilmeisestikään kotona ollut. Parempi oli siis jatkaa edelleen hotellille.

 Buckinghamin palatsilta reitti takaisin Kensingtoniin on tuttu periaatteessa, mutta niin vain jotenkin löysin itseni Victorian asemalta. Hups. Pienen mutkan kautta Eaton Squarelle, edelleen Sloane Squarelle ja nyt ei enää eksymisen vaaraa ollutkaan - suoraan vain takaisin Hyde Parkiin näyteikkunoita matkan varrella ihaillen.

Hyde Parkissa oli sitten tarjolla toisenlaista silmänruokaa: syklaamit ja lumikellot olivat jo kukassa, krookukset ja narsissit puskemassa nurmikon läpi ja muutenkin kevät tuntui olevan vähintään tulossa jos ei vielä aivan päällä. Ihanaa, kohta pääsee taas t-paidassa ulos lenkille!

Yhteensä matkaa kertyi 11.5km ja aikaa kului 1:12. Hyvä alkulämmittely ennen päivän turistiosuutta!