Keltaisessa liivissä

Kotikylän kevääseen kuuluu perinteinen vappukymppi. Heti maratonin jälkeen ei kympin vetäminen oikein tuntunut hyvältä idealta joten ilmoittauduin mukaan avustajan rooliin. Mielenkiintoista päästä näkemään kisa toimihenkilön roolissa!

Minun pestipaikkani oli ehkä yksi kisan helpoimmista: risteyksessä kylläkin, mutta tuskin kukaan vahingossakaan kääntyy selkeälle umpikujalle? Päätehtäväksi jäi siis ihan vain juoksijoiden kannustaminen, mikäs siinä sitten.

 Ottaen huomioon tämän tapahtuman olevan vain 'pienehkö' kylätapahtuma (n. 800 juoksijaa) on taso kova. Miesten voittaja pääsi tällä kertaa maaliin vähän päälle 33 minuutin, naisten sarjan ykkönen puolestaan olisi hätyytellyt Kalevan Kisoissa palkintopallipaikkaa (36 min). Hurjaa vauhtia muuten sujahtava ohi tuon tason juoksijat!

Valtaosa juoksijoista oli kuitenkin ns. normaalimpaa porukkaa. Sen reilun puolen tunnin aikana mikä pääjoukon juoksijoilta kului pisteeni ohi juoksemiseen tulivat kädet aroiksi taputtamisesta ja kannustushuudot tutuiksi - vaikka marshallin ohjeissa käskettiinkin kannustaa lauseella 'looking good' (etenkin silloin kun juoksu ei näytä hyvältä) ei minun kieleni tuohon taipunut; mitään muuta kannustusta en  nimittäin omalla kohdallani inhoa yhtä paljon. 'Looking strong' on paljon parempi ja toimii myös kävelijöille ;)

Muutama vinkki marshallin näkökulmasta katsottuna tuli tästä aamusta opittua, sekä omalle kohdalle että muille juoksutapahtumien koluajille:

• Nimi paidassa on pop. On kiva kannustaa ihmisiä henkilökohtaisesti, ja on myös kivaa saada henkilökohtaista kannustusta
• Kiitos toimii aina. Täytyy yrittää muistaa kiittää toimitsijoita aina kun vain siihen pystyy (eli ei juokse niin lujaa ettei saa sanaa suustaan)
• Hymy ja katsekontakti antavat minulle voimaa juoksijana, ja myös marshallina on mukavampi tulla huomioiduksi kuin olla vain paikallaan jököttävä patsas (tosin tämä myös edellyttää sitä, ettei juokse mk-tasolla. Anteeksi kaikki kisatoimitsijat, mutta tuolloin en kykene kuin irvistykseen ja tien tiukkaan tuijottamiseen)

Jos ensi vuonna en ole mukana juoksemassa, niin eiköhän keltainen liivi taas kutsu. Mukava kokea juoksutapahtuma välillä myös aidan toiselta puolelta!

Aidan toisella puolella

Minun lisäkseni tässä perheessä myös mies lenkkeilee enemmän tai vähemmän innokkaasti.  Lenkkimotivaation lisäämiseksi mies ilmoittautui syksyllä lähistöllä juostavalle puolimaratonille - kotikylän kympin nyt juoksee vaikka kylmiltään, mutta 21.1 kilometriä varten pitäisi koko talvi käydä lenkillä.

 Viime sunnuntaina oli sitten tosikoitoksen vuoro. Aikaisemmin armas aviopuoliso on suhtautunut lähinnä huvittuneesti minun kisapanikointiini, mutta niin vain miestäkin aamulla tuntui hermostuttavan... Kiitos aamuvirkun pojan (synttärilahjoistaan innostuneena sankari päätti nousta ja 5.30) kiirettä ja kisapaikalle ehtimistä ei kuitenkaan tarvinnut onneksi jännittää.

Miehen startattua omalle koitokselleen sekä kympin taivaltajien lähdön jälkeen oli lasten kisan aika. Nuorimmainen jätti vielä tällä kertaa kilpailun väliin mutta vanhimmat olivat kyllä starttiviivalla muiden mukana. Kilpailuhenkinen poika myös otti kisan aivan tosissaan, ja hienosti koko 800 m matkan vetikin:  maaliin poika tuli koko kisan viidentenä, mutta koska kustakin ikäsarjasta palkittiin vain ensimmäiset tyttö ja poika jäi palkintopallipaikka tällä kertaa vain parin sekunnin päähän. Poikaa tämä ei kuitenkaan pahemmin harmittanut, luvassa kun oli kuitenkin hot dog heti kisan jälkeen ja kotona vielä suklaamuna ekstrapalkintona.

Tytär oli sen sijaan 'osallistuminen on tärkeintä' -asenteella ja saapui ylpeänä maaliin juostuaan koko 800 m matkan. Mitali kaulassa ja vesipullo kourassa oli hienoa olla, ja kisapaita sekä mitali pitikin saada seuraavana päivänä kouluun opettajalle ja kavereille näytettäväksi. Kuopuskin tunsi olonsa todelliseksi voittajaksi - mitä pienistä että juoksu jäi välistä, kaksiveen itseluottamuksella moisilla pikkuseikoilla ei tarvitse itseään vaivata kun joka tapauksessa on maailman napa.

Lasten kilpailujen ja ruokatauon jälkeen oli aikaa vielä vähintään tarpeeksi kulutettavaksi ennen kuin miehen oli aika tulla maaliin. Onneksi sää oli -vielä toistaiseksi- mitä parhain, ja tasainen nurmikenttä tarjosi mitä parhaimmat mahdollisuudet päälläseisonnan harjoitteluun. Äkkiä lapset oppivat; vielä reilu viikko sitten tytär itki pelkäväänsä seuraavan päivän gymnastic clubin päälläseisontaharjoitteita mutta nyt homma sujui ilman pienintäkään pelkoa. Pojan (sekä kuopuksen, luonnollisestikin), piti sitten seurata mallia ja harjoitella perästä.

Aikaisemmin minä en ole kertaakaan ollut vielä katsojan roolissa miehen juostessa. Tämän kokemuksen perusteella arvostus miehen ja lasten kannustamista kohtaan nousikin suuresti: tällaisessa lyhyessä tapahtumassa lapset sai vielä pidetyksi suhteellisen helposti tyytyväisinä ja sääkin suosi ulkona olemista viimeisiä 15 minuuttia lukuunottamatta. Huonommalla säällä aamupäivän parituntinen olisikin voinut olla hyvin paljon tuskallisempi aivan kaikille... Jotenkin minusta tuntuukin siltä, että Lontoon maratonin aikaan perheen ei todellakaan tarvitse reitin varrelle tulla kannustamaan vaan maalissa vastassa olo riittää vallan mainiosti - kaikille lienee parempi, jos apinalauma pääsee purkamaan energiaansa puistossa/museossa (Museum of Childhood on suositeltaa kohde kaikille lasten kanssa Lontoossa matkaaville).

Into piukassa

Eilen päättyneet Olympialaiset menivät pitkittyneen Suomenreissun takia osittain sivusuun. Onneksi töihin palannut mies (+vierailulle saapunut käly) sentään pääsi hyödyntämään ratsastukseen ja jalkapalloon olleet liput. Lentopalloa sentään minäkin ehdin mukaan katsomaan!

Täällä meillä, 70 km Lontoosta, eivät Olympialaiset ole juurikaan katukuvassa nähneet. Kaupoista toki löytyy olympialaisaiheista tavaraa, mutta siihen se sitten jääkin. Onneksi Lontoo onkin lyhyen junamatkan päässä, eli kotiovelta ehti parhaimmillaan jo tunnissa keskelle kisahumua. Toisaalta turistien ja ruuhkan keskeltä pääsee myös nopeasti pois!

Itselläni kisaturismi jäi siis ennakoitua vähäisemmäksi. Onneksi sentään miesten maratonia, ennakkoon ehkä eniten odottamaani tapahtumaa, pääsin hyvin seuraamaan Embankmentilta vain vajaa maili ennen maalia. Katsojaystävällisesti juoksijat kiersivät saman lenkin neljä kertaa eli viimeisen tunnin aikana katsottavaa sekä kannustettavaa riitti lähes koko ajaksi. Alussa puolestaan mukana ollut sukankudin piti huolen ajan mukavasta kulumisesta - sekä tapahtuman alkuessa odotellessa että kierrosten välissä ehti hyvin neulomaan, ja toisaalta sukankudin myös houkutteli kanssakannustajat keskustelemaan.

Näissä kisoissa britit menestyivät loistavasti, ja tänään aamutelevisiossa keskusteltiinkin menestyksen innoittavasta vaikutuksesta lasten ja nuorten liikuntaan. Vaikken itse enää varsinaisesti tähän ryhmään lukeudukaan, huomaan silti menestyksen innoittavan vaikutuksen. Lyhyillä matkoilla pärjäävät nuoret urheilijat, mutta matkan pidentyessä ei ikä olekaan enää mikään este. Jos kerran Leena Puotiniemi juoksi nyt, 36-vuotiaana, Olympialaisissa, niin tokihan minäkin muutaman vuoden nuorempana saan treenattua itseni samaan kuntoon. Tai jos en saakaan, niin ainakin tuota yrittäessä kunto kasvaa joka tapauksessa!