Lontoo 2016

Vielä syksyllä suunnittelin Lontoosta tämän kevään päätavoitetta. Päätavoitteena tapahtuma säilyikin, tosin vain sen ansiosta ettei muita tapahtumia tälle keväälle mahtunut... Aikatavoitteet kylläkin lensivät romukoppaan jo hyvissä ajoin, alkuvuoden treenit kun olivat sekä laadultaan että määrältään suoraan sanottuna surkeita.

Perjantaina numeroa hakiessa ja sloganin nähdessäni teki mieli räjähtää nauruun. Niin, miksi ihmeessä juoksen? Vielä tuolloin sunnuntain juoksu tuntui lähinnä ajanhukalta ja suurelta kärsimykseltä. Pikkuhiljaa juoksuexpossa juoksufiilis alkoi kuitenkin kohota, ja sunnuntaiaamuna maraton alkoi hiljalleen tuntua taas jopa hyvältä idealta.

Muutama muukin oli sunnuntaiaamuna matkalla Greenwichiin. Jo kotiasema oli täynnä juoksijoita ja kannustajia, ja Lontoossa junaa vaihtaessa eivät kaikki halukkaat edes mahtuneet - onneksi junafirmoilla ruuhka oli hyvin tiedossa, ja junia lähti viiden minuutin välein.

Lähtöalueelle saapuessani aikaa oli enää reilu tunti starttiin. Hyvä ajoitus siis. Puoli tuntia vessajonoon, kymmenen laukunjättöön ja sitten saikin jo siirtyä omaan lähtökarsinaan. Tuolloin sainkin useaan  otteeseen kiitellä itseäni kun kerrankin olin fiksu ja pakkasin itselleni lämmikettä - vauvantäkki oli juuri passeli lämpimänä säilymiseen starttia odottaessa.

Siitä se juoksu sitten lähti. Alku tuntui loistavalta, juoksu kulki ja jopa heti lähtöviivan ylitettyä pääsi juoksemaan omaa vauhtia. Lisäksi heti startin jälkeen kannustajia riitti siivittämään menoa: juoksufiilis siis nousi, ja Cutty Starkin tienoilla teki mieli itkeä kun elämä oli niin ihanaa. Sama fiilis nousi uudestaan pintaan siitä tietystä kulmasta kääntyessä ja Tower Bridgen kohotessa suoraan edessä.

Canary Wharfia ja Isle of Dogia kiertäessä pitkien lenkkien puute alkoi kuitenkin tuntua ja ylämäissä ja juomapisteillä sallin itseni kävellä lyhyitä pätkiä. Lisäksi porukan ympärillä lakoaminen alkoi hirvittää - mieluummin hitaasti perille kuin ensiapuaseman kautta kotiin.

Hölkötellenkin Tower tuli kuitenkin uudelleen näkyviin. Sitten oltiinkin jo Embankmentilla ja Houses of Parliament näköpiirissä - jes, kohta pääsee maaliin ja saa istua! Westminster Abbeyn ohi, Birdcage Walkille ja Victoria Memorialin ohi. The Mall ja maali - se on siinä! Vielä kun kaveri sattui olemaan maalissa vastassa saatoin ehkä muutaman kyyneleenkin tirauttaa helpotuksesta.

Hetken levon ja pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen kotia kohti. Pahoitteluni kanssamatkustajille, saatoin ehkä vähän tuoksahtaa... Kotona suihkuun ja hetken lepotauko pitkällään ennen kevään päätapahtumaksi kohoneeen urakan jatkamista: nyt, kahden kuukauden urakoimisen jälkeen ruvetaan vihdoinkin olemaan viimeistelyvaiheessa.

 

Tuolloin sunnuntaina mies oli onneksi saanut valtaosan päivän urakasta jo valmiiksi minun saapuessani kotiin joten pääsin vain avustamaan loppusuoralle. Illalla siis ehti hieman neuloa ja nautiskella voittajafiiliksestä - vaikkei alkuperäinen tavoite sub-3:45 toteutunutkaan ei se jäänyt kuin reilun 4 minuutin päähän mikä oli näillä treeneillä todellinen huippusuoritus!

Maastossa, versio '15

Jos saman kisan juoksee jo toista vuotta putkeen niin voiko tätä kisaa nimittää jo juoksuvuoteen kuuluvaksi perinteeksi?





Ehkä voi, ehkä ei. Ekan maaliinpäästyn Clarendonin jälkeen (ensimmäinen yritys viisi vuotta sitten päättyi vatsakramppien ja nesteen imeytymättömyyden vuoksi keskeytykseen) oli itsestään selvää, että jos vain aikataulut antavat myöten on heti seuraavana vuonna uudestaan matkaan lähdettävä.

Kuten viime vuonna, niin nytkin ilma oli kuin juoksua varten tehty. Vaikka aamu valkenikin koleana (+3 ja sumua) päätin luottaa sääennusteisiin ja lähteä kisaan pelkällä t-paidalla ja capreilla. Oikea päätös, jo startin aikaan (10.30) ulkona selvisi paleltumatta ja juostessa pitkähihainen olisi ollut aivan liikaa.

Startissa massa imaisi mukaansa ja ekat kilsat menivät lujaa, vain vähän päälle viiden minuutin kilometrivauhtia. Mikäs siinä, juoksu tuntui hyvältä ja mieli teki vain kerätä aikapuskuria jälkimmäisen puoliskon hidastumista vastaan. Ja tällä kertaa ei edes se perinteinen väsähtäminen ollut ykköshuolenaihe vaan mäet, jälkimmäinen puolisko tässä kisassa on paha. Todella paha.

Alusta asti taktiikkana oli tasaisten osuuksien juoseminen mukavalta tuntuvaa vauhtia, ylämäkien kävely ja alamäkien päästely täysillä painovoimaa hyväksi käyttäen. Hyvin toimi, puoliväliin saavuin yllättävän hyvävoimaisena ja juoksu oli edelleen aivan huippua.

Sitten koittivat ne etukäteen kammoamani mäet. Joko vuoden aikana muisti on tehnyt tepposet ja suurennellut mäkiä mielessäni tai sitten kunto on päässyt kasvamaan, mutta mäet eivät olleet lainkaan niin pahoja kuin etukäteen niitä mielessäni kauhistelin. Juoksemaan en niitä todellakaan ylös päässyt, mutta eipä myöskään tarvinnut pysähtyä huipulla puuskuttamaan ja tasaamaan hengitystä... Toisaalta näihin mäkiin energiaa myös hukkaantui reippaahkosti, viimeisten kilometrien pienemmät kumpareet tuntuivat vuorilta vaikka kuinka marshallit yrittivätkin vakuuttaa niiden olevan mäkiä ainoastaan omissa kuvitelmissa.

Sitten oli se viimeinenkin mäki ohitse ja loppukiri maaliin. Jes, aikatavoite alittui kolmella minuutilla ja edellisvuoteen tuli parannusta yli 20 minuuttia. Jos sama kehitys jatkuu niin ensi vuonna on jo neljä tuntia lähellä, ja tuo olisi tässä maastossa kova suoritus!

Helsinki City Marathon 2015

Kahdesti olen HCM:iin osallistunut ja kahdesti on persiilleen mennyt (pardon my French). Koska kolmas kerta toden sanoo ja sopivasti oltiin Helsingissä tapahtuman aikoihin niin pitihän se entinen kotikisa mennä vielä kerran testaamaan - jos nytkin kisa menisi penkin alle jättäisin HCM:n suosiolla tästäedes muille.

 Ready, steady, go!

Valmistautuminen ei ainakaan mikään oppikirjaesimerkki maratonille valmistautumisesta ollut. Lake Districtin jälkeen lenkkejä on ollut alle kymmenen, mutta onneksi sentään olen keskittynyt tankkaukseen. Lisäksi jalkoja oli hyvä lepuuttaa viimeiset pari päivää Metsätalon äärimmäisen mukavissa penkeissä... Lauantaina olo oli siis turpea ja jäykkä, ei mikään hyvä lähtökohta maratonille.

Joku perheenjäsen sentään osaa juosta HCM:lla lujaa

Onneksi lasten minimaratonilla sai sentään pahimpia jäykkyyksiä jaloista oiottua. Siltikään olo ei ollut kovinkaan luottavainen oman startin koittaessa, mutta koska aina täytyy yrittää lähdin kuitenkin tavoitevauhtiani matkaan.

Ennakkotietojen mukaan uusitun reitin piti olla entistä nopeampi. Minun mielestäni reitti ei kyllä erityisen nopea ollut, Lehtisaaren ja Lauttasaaren mäet söivät naista jo ensimmäisellä kierroksella ja tavoitevauhti tyssäsi jo 15 kilometrin tienoille. Juosten sain silti edettyä yli puoliväliin - Baanalla bongattu aviomies olikin hyvä tekosyy pitää pieni hengähdys- ja rupattelutauoko.

Tauon jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa normaalia kevyen lenkin vauhtia. Alkuun matkanteko tuntui edelleen raskaalta, mutta pikkuhiljaa juoksu alkoi taas maistua Munkkisaaressa tarjoiltu geeli antoi mukavasti lisäpotkua. Geelistä huolimatta noilla main takaa tullut 4h porukka veti aivan liian lujaa enkä edes yrittänyt tuohon kelkkaan hypätä.

Tällä toisella kierroksella en edes yrittänyt saarten mäkiä juosta vaan kävelin ne suosiolla. Turha raastaa jos helpommallakin pääsee, tärkeintä kuin kuitenkin minulle on se maaliin (ja maalista kotiin) omin voimin pääseminen ensiapuaseman kautta kulkematta.

Kevyemmin ottaminen kannatti. Lauttasaaressa juoksu taas maistui tai pikemminkin olisi maistunut - Munkkiniemen geeli tuntui nyt pyrkivän pikavauhtia ulos ja koska en ikuisiksi ajoiksi halunnut saada vähemmän mairittelevia kuvia itsestäni nettiin kiertämään oli parin kilometrin ajan käveltävä. Lopulta paine kuitenkin helpotti ja juoksemaan taas pääsin; suuri apu myös tässä kuuluu sille ihanalle ihmiselle joka appelsiinin lohkoja Lauttasaaressa jakeli. Appelsiini, tämän maratoonarin suurin herkku!

Baanalle asti hissuttelin kevyesti mutta sitten 4.15 -jänis kiri jostain rinnalle. Ylpeys ei enää antanut myöten tuota porukkaa päästää ohitse joten vauhtia oli kiristettävä ja loppumatka sisulla juostava. Kannustajille hymyileminen ja kiittäminen sai siis jäädä, loppumatkan todennäköisesti irvistelin kuin raivopäinen mutta se kannatti; huiman loppukirin jälkeen jänikset jäivät kauas taakse (Stadionin porttikongiin ainakin) ja 4.15 rikkoutui.

Alkuperäinen tavoite siis jäi hyvin kauas mutta tällä valmistautumisella se nyt olikin odotettavissa. Paremmin tämä HCM silti meni kuin aiemmat eli tältä pohjalta voisi ehkä neljännenkin kerran mukaan lähteä.

This is a run, not a race

Kevään toinen maraton. Jos Manchesterissa oli tarkoitus mennä lujaa niin tällä, maastossa juostavalla maratonilla, oli lähinnä tarkoitus nauttia maisemista hitaasti edeten.

Reitiltään Sarsen Trail Marathon on ehkä yksi maagisimmista maratoneista. Startti Aveburyn kivikehältä (tämä on jäänyt turhaankin kuuluisamman naapurinsa varjoon), josta polkuja pitkin edeten Salisbury Plainsin halki Stonehengen läheisyyteen.

Maratonin motto tältä vuodelta Run it, Walk it, Bike it, Enjoy it oli tältä vuodelta ainakin ensimmäisten kuuden ja puolen kilsan osalta ehkä pikkuisen ylimitoitettu (reitti oli mahdollista myös kävellä tai polkea joko osittain tai kokonaan). Turhat luulot maratonin helppoudesta ainakin karisivat heti alkuunsa; märän kärrypolun tarpominen ylämäkeen ei ole lystiä. Onneksi sentään huipun maisemat palkitsivat, ja tuolloin vielä jalatkin jaksoivat lennättää alamäkeen vauhdikkaasti.

Alunperin lähdin matkaan neljän ja puolen tunnin aikatavoitteella. 18km kohdalla alkavaan ylämäkeen asti tavoitevauhdissa pysyinkin, mutta mäen juurella oli pakko laittaa miehelle viesti ja ilmoittaa myöhästymisestä; uusi tavoite olisi viiden tunnin rikkominen.

Tuo kuitenkin oli onneksi reitin viimeinen paha mäki. Turhan helppoa ei tosin loppumatkakaan ollut, siitä piti navakka vastatuuli huolen. Ehkä tosin myös mäkitreenin puute vähän vaivasi, ylämäkiin menivät jaloista paukut joten loppumatka oli -ainakin välillä- pienoista kärsimystä. Minulla tosin myös selkeän tavoitteen puute latistaa juoksuintoa: jos kerran vähemmälläkin raastamisella maaliin pääsee, niin miksi turhaan kiusata itseään?

Kisaan ilmoittautuessani olin etukäteen itselleni hehkutellut kaikkien aikojen siisteintä maalia eli Stonehengea. Pettymys olikin ehkä melkoinen, kun reilu viikko sitten tuli ilmoitus reittimuutoksesta: maali ei olisikaan kivikehällä vaan reilun kymmenen kilsan päässä jossain niityllä. Hienoilla kylteillä oli kyllä Stonehenge Viewing Pointit merkitty, mutta kuten kuvasta näkyy niin hakemalla hakea sitä Stonehengea sai.

 

Ehkä en siis aivan täysin rinnoin tästä maratonista nauttinut, mutta nyt yön yli nukuttua alkaa taas fiilis olla korkeammalla. Alkuperäinen aikatavoite ei ylittynyt kuin 10 minuutilla eli uusi maastoennätys kuitenkin, ja maasto oli kuitenkin rankempi kuin aiemmilla kerroilla (ellei nyt Picnic Maratonia lasketa). Ihan nyt heti en ehkä uudestaan tähän kisaan ilmoittaudu, mutta eihän koko ilmoittautuminenkaan aukea kuin vasta tammikuussa eli aikaa vielä on mielen muuttua...

Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto ja hauskanpito

Cornwallin jälkeen ehdittiin pari päivää hengähtää kotona ennen seuraavaa reissua. Tällä kertaa suunnattiin pohjoiseen eli Manchesteriin.

Sattumalta bongattiin myös Alan Turing penkiltä istumasta

Ensimmäiset pari päivää tutustuttiin Manchesterin nähtävyyksiin. Meidän tapauksessamme parhaaksi tavaksi tutustua kaupunkiin koettiin geokätköily: Pieman oli ystävällisesti ohjeistanut uteliaat aarteenetsijät ensin etsimään Invaderin ympäri Manchesterin keskustaa taiteilemia avaruusolentoja, ja näiden perusteella löytyi lopulta emoaluksen laskeutumispaikka eli se lopullinen geokätkö.

Tämä alien alkaa hiljalleen jo siirtyä kohti kotiplaneettaa

Kahden turistipäivän aikana ehdittiin tutustumaan myös kolmeen museoon. Näistä ensimmäiseksi koluttu Museum of Science and Technology oli ehdottomasti paras; sekä lapset että aikuiset viihtyivät hyvin. Suosittelen. Sen sijaan People's History Museumista olisimme me aikuiset saaneet enemmän irti ilman lapsia, ja Museum of Football nyt kertakaikkiaan suunnattu enemmän jalkapallofaneille.

Tylsin peli ikinä?

Sunnuntai oli The Päivä; suuri kevätmaraton jonka takia pohjoiseen suuntasimme. Edeltävä yö sujui ehkä paremmin kuin ennen mitään muuta maratonia - turistina olo on rankkaa, ja ehkä jonkinlainen rutiini alkaa jo olla ennen juoksukisoja? Lapsetkin tekivät parhaansa lievittääkseen kisapaniikkia: "It doesn't matter if you don't win, it matters that you do it and have fun".

Old Trafford

Täysi kisakonkari en kuitenkaan vielä ole, kuten sunnuntai osoitti: kisakylään saavuttuani älysin unohtaneeni täyttää juoksunumeron kääntöpuolen juoksuinfon. Koskaan en ole onneksi niitä tarvinnut, mutten nyt(kään) halunnut ottaa riskiä että tuuperrun jonnekin kadun varteen ilman että mieheen saadaan yhteyttä. Ei, en ole taikauskoinen tai mitään, mutta tietyt rutiinit on käytävä läpi tai juoksusta ei tule mitään.

Manchesterin reitti. Kaupungin keskusta on oikeassa yläkulmassa eli tämä ei todellakaan ollut mikään kaupunkimaraton - viimeisten kymmenten kilometrin aikana juostiin mm. peltojen laitaa

Taktiikka juoksua varten oli tarkkaan mietitty etukäteen. 3.45 alitukseen riittää 5'20''/km eli koska jo etukäteen epäilin jaksavani juosta koko matkaa tasaista vauhtia päätin aloittaa nopeammin ja kerätä puskuria väsähtämistä varten. Puoliväliin 5'10''/km, siitä eteenpäin 5'20'' ja loppukymppi vain väsymystä vastaan taistellen...

Taktiikka toimi paremmin kuin osasin odottaakaan. Keskimäärin vauhti pysytteli 5'10''/km tuntumassa aina kolmeenkymppiin asti josta sitten alkoi se rimpuilu kohti maalia. Ekat kävelyaskeleet otin vasta 34km kohdalla olleella vesipisteellä, ja jestas kuinka vaikealta juoksuun lähtö tuntuikaan taas noiden askeleiden jälkeen - tuntui kuin joku olisi käynyt vaihtamassa jalkani puisiin tolppiin.

Tämän jälkeen lyhyitä kävelypätkiä tuli vielä seitsemän lisää. Pätkät jäivät kuitenkin hyvin lyhyiksi, vain parinkymmenen metrin mittaisiksi.Vaikka kävely tuntuikin aina alussa ihanalta ja helpolta, iski nopeasti ahdistus ajan nopeasta kulumisesta. Se 3.45 on alitettava!

Vika maili oli ennätyspitkä. Old Trafford tuli näkyviin jo varmaan pari mailia ennen maalia, ja vaikka kuinka tassutti ei matka tuntunut lainkaan vähenevän. Lopulta tuli kuitenkin viimeinen käännös ja se maali - ja mikä parasta, bruttoaikaa näyttävä kello osoitti bruttoaikanikin pysyttelevän sen maagisen rajan alapuolella! Tuosta kun vielä sai vähennettyä lähtöviivan ylitykseen kuluneen ajan jäi nettoajaksi vain 3.41 ja risat. Uusi ennätys, juuri se mitä lähdin hakemaankin!

Cheers! Vaikka lauantai-iltana kirosinkin koko typerän juoksuharrastuksen, maratoneista puhumattakaan syvimpään jorpakkoon niin jo pari tuntia maaliintulon jälkeen suunnittelin täyttä häkää kisakalenteria eteenpäin.

Vaikka itse juoksuun ja etenkin tulokseen olenkin hyvin tyytyväinen niin täysin varauksetta en kyllä Manchesteria etenkään juoksuturisteille suosittele. Itse kaupunki on, anteeksi vain, ankeahko ja ainakin meidät yllätti täysin viheralueiden puute keskustassa. Shoppailumahdollisuudet vaikuttivat kyllä monipuolisilta mutta meidän osaltamme tämä jäi vain kahteen lapsille ostettuun hattuun...

Manchesterin maraton ei myöskään täyttänyt odotuksiani järjestelyjen suhteen (ko. maraton on äänestetty vuoden 2014 parhaaksi eli jotakin saattoi odottaa). Mielestäni ohjeistus pitäisi olla aina paperilla, olkoonkin kuinka luontoepäystävällistä tahansa. Kännykkään/tablettiin/mihin tahansa ladattava tiedosto ei milloinkaan ole yhtä helposti luettavissa, ja sähköiset laitteet voivat kaatua milloin tahansa tai akku loppua juuri pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Etukäteen myös lupailtiin opastusta lähimmiltä ratikkapysäkeiltä stadionille. Jos sellaista olikin, en minä ainakaan yhtään ainutta opastetta tai opastajaa koko kilometrin matkalta bongannut... Kisakylässä ei myöskään opastus oikein pelannut; maratonoppaassa oli myös lupailtu opastusta starttialueelle ja tarkkaa jakoa lähtökarsinoihin tavoiteaikojen perusteella. Eipä ollut kumpaakaan, oli vain kylttejä itse starttialueella, eikä kukaan todellakaan tarkastanut värikoodattuja numerolappuja. Toisaalta ihmiset uskoivat kiitettävästi ihan niitä kylttejäkään ja heti alusta lähtien koko ryhmä juoksi ns. oikeaa vauhtia eli sitä minun tavoitevauhtiani ;). Ei siis alun sprinttejä ja kävelysarjalaisten ohitteluja.

Reitti ei Manchesterissa ollut se inspiroivin. Alussa ja lopussa juostiin teollisuusalueella, mutta valtaosa reitistä kulki (onneksi) lähiöiden/lähikylien läpi. Reitti oli kyllä tasainen, kuten mainoslauseissa oli lupailtukin, mutta kylläkin huomattavasti kumpuilevampi kuin mainoslauseen 'vain 40m nousua'. Vaikken nyt varauksetta omaan Suuntooni tässä nousu-/laskuasiassa luotakaan, niin silti hurja ero on lukemissa; 120m nousua Suunnon mukaan. Toisaalta minun mittarini mukaan koko reitin pituus oli 42.02km eli tuokin heittää jonkin verran...

Nestemäinen huolto pelasi, plussat siitä. Geelit olivat sen sijaan loppuneet jo minun tullessani geelipisteelle (ja toim.huom., olin kuitenkin selvästi siinä nopeammassa puolikkaassa) eli sokeripaukut olivat kannustajien tarjoilujen varassa. Ja tämän loistavan aasinsillan kautta päästäänkin Manchesterin maratonin parhaimpaan antiin eli kannustajiin!

Kannustus oli siis Manchesterissa kohdillaan. Ainoastaan alussa ja lopussa maaseudulla/teollisuusalueella juostessa olivat kadunvarret autioina, muuten kannustajia riitti. On se vain kumma miten iloinen hymy ja kannustava sananparsi antavat energiaa, lapsen läpsystä puhumattakaan. Henkilökohtaisen lisän toi myös numerolappuun painettu nimi; onhan se nyt ihan eri asia saada juuri itselle osoitettua kannustusta kuin vain yleistä 'well done guys, you're nearly there'.

Summa summarum, jos haluaa ison kevätmaratonin Englannissa juosta niin Manchesteria voi harkita mutta vartavasten en kyllä sitä varten Suomesta tänne tulisi, tai ainakaan ylimääräistä aikaa Manchesterissa viettäisi.

12 ja 13

Viikon sisään kaksi maratonia, hyvä minä!

Ensimmäisestä ei tosin ole mitään kerrottavaa jälkipolville. 26 kierrosta ja risat puistossa. Ilmoittautessani kuvittelin pyrkiväni tosissaan rikkomaan Lontoon Good for Age -rajan, mutta kaksi kuukautta ilman kunnon treenia ei oikein tätä kuvitelmaa tukenut. Läpi kuitenkin suhteellisen helposti ja seuraavana päivänä ei jaloissa tuntunut maraton lainkaan. 4.32.

Eilen oli sitten astetta kovempi maraton - Britannian rankimmaksi rankattu sellainen. Maratonin verran (ja hieman ylikin mikäli kanssajuoksijan Garminia on uskominen; kilsa ennen maalia oli kuulemma jo 44km täynnä) vedettiin yhtä kukkulaa ylös ja alas. Nousua ja laskua kumpaistakin vajaan kahden kilsan verran eli tasaista pätkää ei tällä maratonilla juurikaan ollut.

Rankkuuden vastapainoksi oli kylläkin aivan loistavia marshalleja (toimitsijoita?) ja kanssajuoksijoita. Pahinta portaikkoa lukuunottamatta fiilis olikin katossaan koko juoksun ajan - vaikka eilen parille marshallille ilmoitinkin etten koskaan tuonne enää lähde niin nyt pahin on jo päässyt unohtumaan ja jalkojen palauduttua voisin ehkä uudestaankin kisaan lähteä. Onneksi (tai valitettavasti) tuo kisa juostaan vain kahden vuoden välein, eli parin vuoden päästä olen takuulla taas valmis uudestaan leikkiin lähtemään.

Rankkaa siis oli. Etukäteen oli ilmoitettu puolikkaan cut off -ajaksi kolme tuntia, mutta minun hölkätessäni paikalle viisi minuuttia aikarajan umpeuduttua ilmoitettiinkin kisapäällikön laskeneen väärin ja aikarajan olevan kolme ja puoli tuntia. Pois ei siis radalta vedetty, vaan uudestaan pääsin mäkiä kipuamaan... Kolmenkympin kohdalla aikaraja alittui viidellä minuutilla, ja maaliin pääsin kymmenisen minuuttia ennen sen sulkeutumista. Ei siis mennyt mitenkään tiukille edes.

Hyvä minä!

Lontoo 2014

Ipanat kannustamassa

Juoksin sitten maratonin. Ei kai siinä muuta mainitsemisen arvoista ole.

Vielä kympin kohdalla askel nousi

Reilu viikko ennen h-hetkeä itseluottamus oli korkealla, mutta sitten teki vatsa tenän: stressitaso pääsi miehen työmatkan aikana kohoamaan liian korkealle, joten elämän palattua normaalimmaksi päätti vatsa hoitaa frouvan pakkolepoon. Mahan temppuilu ei koskaan lystiä ole, mutta harvinaisen veemäistä se on maratonviikolla.

Minun asuni oli sentään kevyt - dinosauruksena tai sarvikuonona voisi olla aika paljon raskaampaa taivaltaa

Viiden päivän tehotyhjennyksen jälkeen eivät hiilarivarastot todellakaan päässeet täyttymään kahden normaalipäivän aikana. Tästä huolimatta päätin lähteä matkaan ainakin yrittämään tavoitteen saavuttamista, mutta jo kympin kohdalla huomasin homman turhaksi: energia alkoi käydä vähiin ja jalat tuntua puulta. Tuossa vaiheessa 3.45-jänis tuli ja porhalsi ohi (ja aiheutti aikamoisen WTF-fiiliksen, sillä 4.30- ja 3.56-jänikset olin ohittanut vasta hetkeä aiemmin - mistä hemmetistä 3.45-jänis oikein oli matkaan lähtenyt?) eivätkä jalat kyenneet lainkaan hyppäämään jäniksen peesiin. 

Oli muutama muukin ihminen kannustamaan lähtenyt. Miestä meinasikin väenpaljous melkein harmittaa, etenkin kun lasten kanssa olisi pitänyt jollain konstilla keskustaan päästä ja metrot porhalsivat täpötäysinä asemilta ohi ottamatta uusia ihmisiä kyytiin

Uusi tavoite olikin seuraavaksi maaliinpääsy. Seuraavat parikymmentä kilometriä menivät hölkäten suht' mukavasti, mutta kolmenkympin jälkeen alkoi maaliinpääsykin tuntua arveluttavalta: vasen etureisi alkoi oireilla ja jokainen askel tuntui aiheuttavan minikrampin lihakseen. Ahkera juominen + säännöllinen venyttely tuntuivat kuitenkin tepsivän, samoin kuin ihanien kannustajien jakelemat appelsiininlohkot. Viimeisetkin kymmenen kilometriä pääsin siis vielä etenemään, vaikkakin hyvin hitaasti tosin.

Maaliin siis pääsin ja mitalin sain. Kai minä joskus osaan tuohon juoksuun positiivisesti suhtautua, mutta tällä hetkellä koko tapahtuma lähinnä ottaa päähän ja paljon - maratonjuoksu on typerä laji jota vain idiootit harrastavat.

Äh. Pitänee vähän syödä suklaata jos helpottaisi.

PS. Mun aika oli karvan alle 4.20, kai, eli ei edes huono. Silti ottaa päähän ja lujaa.

Nainen vs. nousuvesi

Kuka voisi vastustaa maratonia, jolla raatobussina toimii nousuvesi, riskinä ovat kevyet myrskytuulet (huomiselle ennusteena 90mph puuskissa) ja kaiken huipuksi kisa juostaan osittain laskuveden paljastamalla mutaisella ja leväisellä merenpohjalla?

Lauantaille suunniteltiin rantakäyntiä. Ei sitten tuo merenkäynti oikein rantaleikkihin houkutellut - meriveden lisäksi riskinä oli saada myös pieniä nyrkinkokoisia kiviä päähänsä.

En minä ainakaan, eivätkä ne 1000 muuta kanssani lähtöviivan ylittänyttä juoksijaa. Totuuden nimissä on tosin sanottava, että tuossa vaiheessa kaduin katkerasti kisaan ilmoittautumista: koko yön oli myrskynnyt, ja vaikka pahin olikin jo aamun aikana mennyt ohitse riitti startin kohdalle vielä voimakas sade- ja raekuuro.

Ekan mailin jälkeen sää alkoi kuitenkin seljetä ja loppumatka päästiin juoksemaan ihan jopa auringonpaisteessa. Tuuli ei kuitenkaan helpottanut, vaan puolet matkasta päästiin nauttimaan selän takaa puhaltavasta navakasta tuulesta, ja vastaavasti puolet matkasta piti puskea tuulta päin. Ikävä kyllä vastatuuli osui pahimmoilleen viimeiselle puolikkaalle, ja etenkin mailin maalisuoralle - siinä ei suurempia loppukirejä enää vedetty!

Etukäteen ilmoitin miehelle matkaan kuluttavani jotain 4 ja 5 tunnin välillä. 20 mailin kohdalla tarkistin ennustettani ja soitin olevani maalissa tunnin ja vartin päästä: tarkaksi meni, sillä viimeiset kymmenen kilometria taittuivat aikaan 1.14. Hyvin osasin ottaa jo tuossa vaiheessa huomioon parin minuutin liikennevaloseisokelun ;). Loppuaika siis 4.33 ja risat, joten nousuvesi jäi tässä kisassa selvästi kakkoseksi. 

Pesua vailla

Loppuun vielä Langanjuoksun vinkki kaikille maratonmatkailijoille: kotoa lähtiessä kannattaa tarkistaa että juoksukengät ovat mukana. Minä unohdin tämän, mutta onneksi havahduin huomaamaan unohdukseni numerolappua urheilukaupassta noudettaessa. Kaikkien ohjeiden mukaisesti juoksin sitten maratonin upouusilla kengillä... Hyvin kuitenkin meni, ja ainoastaan pieni märästä sukasta aiheutunut hiertymä tuli vasemman jalan sisäsyrjään. Tuttu merkki ja malli, niin riskin uskalsi ottaa.

Pyhiinvaeltajien jalanjäljissä

Yksi Englannissa asumisen parhaista puolista on tämän maan pitkä ja kaikkialla näkyvissä oleva historia. Kivikautisten asuinsijojen jäänteitä on edelleen näkyvillä, melkein meidän naapurissa on roomalaiskaupungin rauniot ja läheltä menee myös muinainen roomalaisten käyttämä tie jolla jopa kummittelee...

Maali klo 9.20 - lähellä mutta samalla kuitenkin niin kaukana

Tämän päivän historiapläjäys oli kuitenkin hieman lähempänä nykyaikaa. Thomas Becketin pyhimykseksi julistamisen jälkeen ihmiset alkoivat pyhiinvaeltaa tämän haudalle Canterburyyn. Winchesteristä alkanut reitti kulki North Downsin kukkuloiden rinteitä: nykyään samoja reittejä kulkevat modernimmat vaeltajat lähinnä kuntoilumielessä.

St. Martha's Hill reitin puolivälissä

Reitin kerrottiin olevan 'undulating', ja sitähän se oli. Jalat eivät kuitenkaan kipeytyneet samalla tavalla kuin kesäkuisessa juoksussa; liekö sitten maasto (pehmeää hiekkakangasta) tai kevyt hölköttelyvauhti auttanut pitämään jalat tuoreihkona. Tähän juoksuun lähdin siis ilman sen suurempia aikatavoitteita, ainoastaan kotiin piti ehtiä ennen miehen sangen tärkeää menoa.

St. Catherine's Chapel 1200-luvulta. Olisi ollut auki tänään, mutta minulla sattui ikävä kyllä olemaan kappelia ohittaessa jotain muuta puuhaa.

Reitin kuvaamiseenkin jäi siis aikaa. Valtaosa juoksusta kuljettiin metsäpoluilla, mutta välillä tultiin ihmisten ilmoille reitin varrelle osuneissa kylissä. Reitin varrella siis riitti näkemistä ja kannustamaan tulleet ihmiset olivat ihanasti mukana. Valittamisen aihettakin tosin kisasta jäi: marshalleilla olisi voinut olla hitusen parempi käsitys sijaintipaikastaan. Voin nimittäin kertoa, että hitusen alkaa ottaa päähän kun ensin kerrotaan matkaa olevan jäljellä 5 mailia, mutta puolen tunnin juoksun jälkeen maaliin onkin edelleen 4 mailia. Tuossa vaiheessa oli jo nimittäin asennoitunut siihen, että kohta pääsee kotiin ja kuumaan suihkuun... Vaikka minä tuossa vaiheessa eteninkin jo todella hitaasti, niin en minä silti tunnusta mailiin puolta tuntia tuhlanneeni!

Goody bagistä löytyivät mitalin lisäksi varsin hienot t-paita ja muki. Vähän poikkeaa normaaleista juoksupaidoista tuo - kyllä nyt kelpaa taas salille mennä uutta kisapaitaa esittelemään ;)

Maaliin kuitenkin pääsin, hitaasti mutta varmasti. Loppuajassa, viisi tuntia ja jokunen minuutti päälle, ei pahemmin hurrata mutta väliäkö hällä, nyt on taas yksi maraton maaliin päästy. Ehkä minä vielä joskus saan ultimate-tavoitteeni täytettyä ja satasen kerhoon päästyä.

Olipa kerran maraton

maps.google.co.uk

Niinhän siinä sitten kävi, ettei ihan mennyt alle tavoiteajan. Ei ollut edes lähellä.

Vaikka profiili näyttikin pahalta lähdin silti tavoittelemaan 3.45 alitusta - jos heti startissa olisin luovuttanut olisi matka ollut turha; parempi ainakin yrittää kuin lähteä tappiomielialalla liikkeeseen. Alkuun juoksu sujuikin suunnitellusti ja vielä puolivälissä olin suunnilleen aikataulussa (väliaika n. 1:51). Hiljalleen tappavat nousut kuitenkin tekivät tuhojaan ja n. 30 km kohdalla olevalla huipulla alkoivat jalat olla pahan kerran hapoilla. Huipulta lasketuva jyrkkä mäki + maitohappoiset reidet = polviongelma.

Lujaa en siis tullut myöskään huipulta alas. Polvikin suostui olemaan aisoissa kunhan mäet hipsuttelin hitaasti alas; ylämäissä ja tasaisilla pätkillä ei noilla jaloilla enää muutenkaan lujaa menty. Loppu olikin enää taistelua maaliinpääsystä: maalissa olin lopulta ajassa 4:19; naisten sarjassa seitsemäs sija (24 osallistujaa). Vaikka aika olikin aivan muuta kuin mitä olin toivonut, en silti pystynyt muuta kuin olemaan tyytyväinen: tuo reitti oli todellakin brutaali ja viimeisen kymmenen kilometrin matkalla navakka vastatuuli teki myös matkanteosta todella raskasta.

Jos itse suoritukseen olinkin loppujen lopuksi tyytyväinen, niin kisajärjestelyistä jäi hieman ristiriitainen fiilis. Eniten nyt toki häiritsi minun ilmoittautumeni katoaminen - rahat lähtivät kyllä tililtä, mutta tietojani ei ollut papereissa missään. Onneksi oli sentään kuitti mukana, joten numerolapun ja chipin sain ihan vain täyttämällä lomakkeen uudestaan. Lisäksi reitin olisi ehkä voinut merkitä paremminkin (kaikkiin risteyksiin kyltti ihan vain varmuuden vuoksi, nyt sain pari kertaa jännittää todenteolla olisiko sittenkin pitänyt kääntyä) ja startissa olla parempi ohjeistus. Laukkusäilyskin olisi voinut olla parempi kuin vain rekisteröitymispöydän alla oleva tila...

Hiljaisilla maalaisteillä juostessa ei nyt hirveästi katsojia ollut, mutta ne harvat jotka tuonne olivat eksyneet (+toki järjestäjät) olivat aivan mahtavia kannustuksissaan! Se on vaan jännä, miten hyvän fiiliksen ja lisäenergiaa saa iloisista ilmeistä, sanoista ja eleistä. Etenkin lasten välittömästä kannustuksesta nousi mieliala kattoon!

Spring in Paris

Perjantaina iltapäivällä jätettiin kaksi vanhinta lasta isovanhempien hoiviin ja lähdettiin itse minilomalle Pariisiin. Ihan pelkkää lorvailua ja kaupungilla rauhalliseen tahtiin kävelyä ei ollut luvassa...

Launtain alkajaisiksi suunnattiin Pariisin messukeskukselle hakemaan juoksunumeroa. Ihmeellistä, miten onnelliseksi voikaan yhden kirjekuoren saamisesta tulla! Numerolapun saamisen jälkeen kierreltiin vielä vähän aikaa messuhallissa, kuolattiin hetki Suunnon uutta Ambitia (tai lähinnä minä kuolasin, miestä ei voisi vähempää kiinnostaa) ja katseltiin Euroopan juoksukisoja sillä silmällä. Harmi vaan, kun lasten koulunkäynti sotkee hyviä lomailusuunnitelmia.

Messukeskukselta lähdettiin ihmettelemään Pariisin nähtävyyksiä loppupäiväksi. Maratonia edeltävä päivähän pitäisi teoriassa ottaa rennosti jalkoja lepuuttaen, mutta se ei nyt ehkä toteutunut: Louvressa tuli muutama kilometri käveltyä, samoin kuin museolta hotellille palatessa. Onneksi illan runsas pasta-ateria (minun annokseni vastasi ehkä kahta normaalia annosta) sekä huolellinen venyttely auttoivat - sunnuntaina jalat tuntuivat tuoreilta ja juoksuun valmiilta.

Sunnuntaiaamuna aloin heräillä viidestä lähtien puolen tunnin välein. 6:30 luovutin ja nousin ylös; kylppärissä oli hyvä syödä aamupalaa ja lueskella miehen ja Miss Rimppakintun vedellessä vielä sikeitä. 7:30 olikin jo aika lähteä kohti Riemukaarta ja starttiviivaa - tosin ihan ilman kompastuksia ei matka sujunut, sillä alkuun en päässyt edes lukitusta hotellin ulko-ovesta ulos (portieeri avaimineen onneksi löytyi alakerran aamupalasalista) ja metrossa hyppäsin ensin väärään suuntaan kulkevaan junaan.

Kahdeksan aikoihin olin jo kuitenkin oikeassa paikassa, ja sitten vain odoteltiin. 8:45 pääsivät huippujuoksijat matkaan, mutta ikävä kyllä oma odottelu vielä jatkui ja vasta vähän yhdeksän jälkeen päästettiin minun lähtökarsinastani väki juoksemaan. Ensimmäisten kilometrien juoksu tuntuikin kovin kankealta kylmässä kangistuneiden lihasten takia, mutta jo Louvren kohdalla alkoi juoksu jo sujua ja 3:45 -jänisten seuraaminen tuntui helpolta.

Parinkympin jälkeen jänikset kuitenkin menivät menojaan ja minun juoksuni jatkui omaan tahtiin. Tuossa vaiheessa ajatus kävelystä alkoi jo tuntua sangen houkuttelevalta, mutta toistaiseksi sain vielä piiskatuksi itseni juoksemaan: kolmenkympin jälkeen saisin ottaa mukaan kävelyosuuksia, jos oikein pahalta tuntuisi. Onneksi tuossa vaiheessa kadun varret olivat myös täynnä katsojia, joiden kannustuksesta sai lisää energiaa - ja mikä tärkeintä, kannustajien joukosta löytyivät myös oma mies ja kuopus.

Boulognen metsään saavuttaessa oli pakko jo vaihtaa välillä kävelyksi. Tuossa vaiheessa myös alkoi kellon armoton tarkkailu: ykköstavoite, eli 3:45 oli jo kauan aikaa sitten heitetty romukoppaan, mutta kakkostavoite eli neljän tunnin alitus oli vielä saavutettaessa. Kilometrien karttuessa olikin hyvä laskella juoksu-/kävelysuhteen osuuksia tämän tavoitteen saavuttamiseksi - kaksi mailia ennen maalia tuntui jo varsin makealta, kun siinä vaiheessa tajusi pääsevänsä alle neljän tunnin vaikka kävellen! Loppumatkaa en sentään kuitenkaan kävellyt, vaan loppusuoralla sain jopa vedetyksi jonkinlaisen loppukirin. Maaliinsaapumiseni mies ja kuopus valitettavasti missasivat, mutta omasta mielestä loppukirini oli vähintään yhtä lennokas kuin Winged Victory of Samothracen patsaalla.

Maaliin saavuttua olikin helppo hymyillä. Mies ja kuopuskin löytyivät yllättävän helposti (tai pikemminkin he löysivät minut: istumpaikan löydettyäni en siitä nimittäin helpolla suostunut nousemaan). Suklaan ja urheilujuoman voimalla käpöteltiin kuitenkin hiljaksiin poseerauskuvia ottamaan Riemukaarelle; pitihän sitä voitonhetki ikuistaa Pariisin tärkeimpien nähtävyyksien edustalla. Eiffel-tornikin nimittäin näkyy taustalla, kun oikein tihrustaa.

Loppuloma olikin sitten perinteistä nähtävyyksien kiertelyä. Seuraavan maratonin varalle kannattaa kuitenkin laittaa itselle muistiin mäkien välttäminen heti maratonin jälkeen: Montmarten ylämäet, ja etenkin alaspäin johtavat rappuset olivat hallaa polville.

Polvien kipeytymistä ja ykköstavoitteen jäämistä lukuunottamatta olen kuitenkin reissuun hyvin tyytyväinen. Taskuun varatut energiakarkit toimivat hyvin, neste imetyi eikä maha kiukutellut juoksun aikana lainkaan. Maratonia juostessa pääsi myös näkemään sitä Pariisia joka muuten olisi jäänyt näkemättä: Vincennesin metsä ei todellakaan ollut minulla minään ykköskohteena tälle viikonlopulle, mutta reitin osuuksista se oli juostessa ehkä kaikkein mielenkiintoisin. Lisäksi hotellivalinta osui nappiin; Hotelli Edouard VI oli meidän kannaltamme loistavalla paikalla, huone siisti ja palvelu todella ystävällistä. Tämän viikonlopun perusteella pariisilaisten tarunhohtoinen töykeys tuntuukin todella vain tarulta: minne tahansa mentiinkin, niin joka paikassa saatiin todella ystävällistä palvelua, ihan jopa englanniksi.

Vaikka tällä kokemuksella voisinkin Pariisiin lähteä vielä uudestaan, niin Pariisin maratonille en enää uudestaan lähde. Englannin loistavasti järjestettyihin juoksutapahtumiin jo tottuneena Pariisin hinta-laatusuhde on huono, ja järjestelyihin liittyvät pienet asiat häiritsivät juoksua todella paljon - välillä pääsi rauhassa juoksemaan leveää baanaa omassa tahdissa, mutta välillä juoksijoille varattu käytävä oli vain pari metriä katsojamuurien välillä. Noille juoksijamassoille moinen tila on liian pieni, joten törmäilyiltä ja edessä juoksijan kannoille astumisilta oli vaikea välttyä, oman juoksurytmin häiriintymisestä puhumattakaan. Onneksi kisoja onkin maailma täynnä ja jokaiselle löytyy se oma, omaan juoksutyyliin sopiva tapahtuma.