Viime sunnuntaina oli sitten tosikoitoksen vuoro. Aikaisemmin armas aviopuoliso on suhtautunut lähinnä huvittuneesti minun kisapanikointiini, mutta niin vain miestäkin aamulla tuntui hermostuttavan... Kiitos aamuvirkun pojan (synttärilahjoistaan innostuneena sankari päätti nousta ja 5.30) kiirettä ja kisapaikalle ehtimistä ei kuitenkaan tarvinnut onneksi jännittää.
Miehen startattua omalle koitokselleen sekä kympin taivaltajien lähdön jälkeen oli lasten kisan aika. Nuorimmainen jätti vielä tällä kertaa kilpailun väliin mutta vanhimmat olivat kyllä starttiviivalla muiden mukana. Kilpailuhenkinen poika myös otti kisan aivan tosissaan, ja hienosti koko 800 m matkan vetikin: maaliin poika tuli koko kisan viidentenä, mutta koska kustakin ikäsarjasta palkittiin vain ensimmäiset tyttö ja poika jäi palkintopallipaikka tällä kertaa vain parin sekunnin päähän. Poikaa tämä ei kuitenkaan pahemmin harmittanut, luvassa kun oli kuitenkin hot dog heti kisan jälkeen ja kotona vielä suklaamuna ekstrapalkintona.
Tytär oli sen sijaan 'osallistuminen on tärkeintä' -asenteella ja saapui ylpeänä maaliin juostuaan koko 800 m matkan. Mitali kaulassa ja vesipullo kourassa oli hienoa olla, ja kisapaita sekä mitali pitikin saada seuraavana päivänä kouluun opettajalle ja kavereille näytettäväksi. Kuopuskin tunsi olonsa todelliseksi voittajaksi - mitä pienistä että juoksu jäi välistä, kaksiveen itseluottamuksella moisilla pikkuseikoilla ei tarvitse itseään vaivata kun joka tapauksessa on maailman napa.
Lasten kilpailujen ja ruokatauon jälkeen oli aikaa vielä vähintään tarpeeksi kulutettavaksi ennen kuin miehen oli aika tulla maaliin. Onneksi sää oli -vielä toistaiseksi- mitä parhain, ja tasainen nurmikenttä tarjosi mitä parhaimmat mahdollisuudet päälläseisonnan harjoitteluun. Äkkiä lapset oppivat; vielä reilu viikko sitten tytär itki pelkäväänsä seuraavan päivän gymnastic clubin päälläseisontaharjoitteita mutta nyt homma sujui ilman pienintäkään pelkoa. Pojan (sekä kuopuksen, luonnollisestikin), piti sitten seurata mallia ja harjoitella perästä.
Aikaisemmin minä en ole kertaakaan ollut vielä katsojan roolissa miehen juostessa. Tämän kokemuksen perusteella arvostus miehen ja lasten kannustamista kohtaan nousikin suuresti: tällaisessa lyhyessä tapahtumassa lapset sai vielä pidetyksi suhteellisen helposti tyytyväisinä ja sääkin suosi ulkona olemista viimeisiä 15 minuuttia lukuunottamatta. Huonommalla säällä aamupäivän parituntinen olisikin voinut olla hyvin paljon tuskallisempi aivan kaikille... Jotenkin minusta tuntuukin siltä, että Lontoon maratonin aikaan perheen ei todellakaan tarvitse reitin varrelle tulla kannustamaan vaan maalissa vastassa olo riittää vallan mainiosti - kaikille lienee parempi, jos apinalauma pääsee purkamaan energiaansa puistossa/museossa (Museum of Childhood on suositeltaa kohde kaikille lasten kanssa Lontoossa matkaaville).
