Kevään kirkas valo

Joskus maaliskuussa aloitettu Still light valmistui vihdoinkin, juuri ennen Pembrokshiren reissua. 

Malli on kaunis ja ohje hyvin kirjoitettu, mutta täysin tyytyväinen en lopputulokseen ole. Kaula-aukko on minun makuuni aavistuksen liian reilu (=joutuu tarkkaan miettimään mitä tunikan alle pukee), ja puuvillalangasta neulottuna lähtee helposti lörpöttämään. Sama lörpötysongelma on helman resorissa, ja hihat jäivät ehkä aavistuksen liian lyhyiksi.

Saa nähdä, kuinka paljon tätä tulee nyt käytetyksi - harmittaa vähän, sillä toiveet paidan suhteen olivat korkealla. Aina ei siis todellakaan uutta lempipuseroa tule neulotuksi ;)

Still light by Veera Välimäki

Rowan Siena 4ply, 480g

Lunnia mä metsästän

Perjantaina suunnattiin heti lasten koulun päätyttyä Etelä-Walesiin Pembrokshiren kansallispuistoon. Tarkoituksena oli saada toteutetuksi pitkäaikainen haaveeni eli Skomerin lunnisaarella käynti.

Ilmavirtaukset päättivät sitten toisin. Jo perjantaina, ajomatkan aikana, tuli vettä kaatamalla, ja yön aikana tuuli voimistui ja sadepilvet siirtyivät telttamme päälle. Toiveikkaina kävimme kyllä lauantaiaamuna lauttarannassa lähtöjä kyselemässä mutta no can do, merenkäynti oli liian kovaa pienelle lautalle. Sunnuntain vastaisen yön aikana tuuli kyllä heikkeni mutta merenkäynti jatkui edelleen voimakkaana eli kotiin oli palattava lunneja näkemättä - lähimmäksi näitä hauskoja lintuja päästiin matkailuesitteiden valokuvia ihailemalla.

Lunnit siis jäivät näkemättä,  joten aikaa jäi paljon muuhun.

Rannalle oli päästävä sääolosuhteista riippumatta. Tuon aallokon nähtyämme ymmärsimme hyvin laivan jäämisen satamaan.

Rannalta jatkettiin Iso-Britannian pienimpään kaupunkiin (city) eli St. David'siin...

 ...ja edelleen maalaamaan posliinia Haverfordwestiin.

Illalla oli vielä aikaa kävelyretkeen, leirielämään ja todellisen gourmet-aterian valmistukseen (hot dogs).

Vaikka tuuli tosiaan heikkeni yöllä, säilyi aallokko vielä liian voimakkaana turvalliseen rantautumiseen Skomerille joten heti aamusta lähdettiin ajamaan kotiinpäin. Walesin rantoja ei tosin voitu tänäkään päivänä jättää väliin, joten ensimmäinen pysähdys oli vain reilun puolen tunnin ajon jälkeen Saundersfootissa. 

Hipsulainenkin tykkäsi kun pääsi rannalle juoksentelemaan...

... samoin kuin kuopus päästessään rakentamaan hiekkalinnoja ja mies päästessään kuvaamaan viimeisimmäksi valmistuneen neuleen.

Nyt vain peukut pystyyn että jonakin vapaana kevät-/kesäviikonloppunamme sää suosii ja päiväretki Skomerille saadaan tehdyksi!

Exmoorin pikapyrähdys

Pääsiäisviikolla vierailemaan saapuneet anoppi miehineen tarjosi meille harvinaisen tilaisuuden kahdenkeskiseen aikaan miehen kanssa. Tilaisuudesta olikin otettava kaikki irti, joten viime keskiviikkona startattiin jo aikaisin kahdestaan kohti Exmoorin kansallispuistoa.

Romanttisella lomalla syödään tietenkin myös romanttisesti, eli lounas nautittiin M5:n varrella Burger Kingissa. Kun nyt oli kiire ja piti saada myös Exmoorin kartta ostetuksi... 

Kartta osottautuikin tarpeelliseksi. Polut kansallispuistossa oli kyllä periaatteessa hyvin merkittyjä, mutta jostain piti se polun alkupääkin löytyä, ja tähän ei pelkkä tiekartta kelpaa. Lisäksi reittiä on kiva suunnitella jo etukäteen, eikä vain kävellä pisteiden A ja B väliä tienviittojen varassa.

Ensimmäisenä päivänä käytiin valloittamassa Exmoorin korkein huippu eli Dunkery Beacon (520m). Reitin pituus 13.6km, nousua yht. 500m. Maraton tuntui vielä hieman etenkin etureisissä, joten seuraavana päivänä päätettiin ottaa hieman  kevyemmin.

Hyvin nukutun yön jälkeen oli toisen patikointipäivän aika. Jos edellisenä päivänä oltiin kukkuloilla, niin nyt oli tarkoitus olla merellisemmissä maisemissa.

Mitään rantabulevardin kävelyä ei kyllä tämäkään kävely ollut, eikä todellakaan edellispäivää kevyempi... Jotenkin aina vain teki mieli päästä pidemmälle ja korkemmalle, joten alunperin suunniteltu reitti Lee Bayn laaksosta Castle of the Rocksin kautta Lyntoniin pidentyi ensin Watersmeetiin, ja kun taukopaikalla tuntui kovin tylsältä idealta kävellä vain jokivartta pitkin takaisin niin kukkuloillehan sitä taas päädyttiin.

Kyllä kannatti, sillä kyllähän kolmensadan metrin korkeudesta nyt paremmat näkymät ovat kuin jokirotkon metsiköstä. Silti oli harvinaisen mukavaa kun Lynton & Lynmouth vihdoinkin tulivat näkyviin kunnolla ja alamäkeä pääsi laskettelemaan keskustaan: luvassa olisi kunnon cream tea, kun nyt Devonissa kerran oltiin. 

Skonssien ja clotted creamin voimin olikin helppo taivaltaa viimeiset neljä kilometriä, etenkin kun alkumatkasta vielä huijattiin ja noustiin Lynmouthista cliff railwaylla Lyntoniin. Tuostakin huolimatta nousua tuli tälle päivälle vähintään tarpeeksi, 16km patikoinnin aikana nousua oli yhteensä 800m. Kun laskua oli saman verran niin etureidet, samoin kuin pakaratkin, huusivat hoosiannaa autolle päästessä.

Yhdeksän aikoihin kotiin saapuessa mieli olikin virkistynyt - kaksi päivää raittiissa ilmassa teki hyvää, samoin kuin lastenvahtivelvotteiden jättäminen hetkeksi muiden harteille. Kiitokset vielä kerran A&A, tämän loman voimalla jaksaa taas pitkään!

Kynance Cove

Onko mahdollista saada uusi suosikkipaita jokaisen uuden puseron valmistuessa?

Isabell Kraemerin ohjeissa kuitenkin on sitä jotakin. Edellinen (oma) takki  on myös Kraemerin päästä peräisin, ja yhteistä näille neuleille on uudenlainen olkapäärakenne joka on suorastaan nerokas - jos jotain niin saumojen ompelua inhoa (+ olen siinä surkea), joten yleensä olen istutettuja olkapäitä vältellyt viimeiseen asti. Nyt tämän uuden tekniikan myötä voi kuitenkin laajentaa repertuaaria niistä perusraglaneista vähän muihinkin malleihin.

 Mallina KC [Kynance Cove], lankana Skein Queenin Voluptuous (sininen, 200g ja keltainen, 20g) sekä Cascade 220 Sport (valkea, 125g). Voluptuousta olisi vielä toiseenkin puseroon, eli pitäisikö tästä vielä toinenkin pusero samalla mallilla tehdä? Esikoiselle ainakin; lankalaatikossa kun olisi sopivasti ohuita puuvillalankoja iloiseen kesäpaitaan.

Reunoissa sekä hihoissa on kahden nurjan silmukan muodostamat valesaumat jotka myös samalla piilottavat langanjuoksut - nerokas yksityiskohta tämäkin! Ohje oli siis loistava, ja ainoat muutokset olivat nappien funktio pelkkänä koristeena (eli suomeksi sanottuna unohdin neuloa napinlävet) sekä kolmen kerroksen joustin ennen kaula-aukon rullautuvia reunoja.

Lontoo 2014

Ipanat kannustamassa

Juoksin sitten maratonin. Ei kai siinä muuta mainitsemisen arvoista ole.

Vielä kympin kohdalla askel nousi

Reilu viikko ennen h-hetkeä itseluottamus oli korkealla, mutta sitten teki vatsa tenän: stressitaso pääsi miehen työmatkan aikana kohoamaan liian korkealle, joten elämän palattua normaalimmaksi päätti vatsa hoitaa frouvan pakkolepoon. Mahan temppuilu ei koskaan lystiä ole, mutta harvinaisen veemäistä se on maratonviikolla.

Minun asuni oli sentään kevyt - dinosauruksena tai sarvikuonona voisi olla aika paljon raskaampaa taivaltaa

Viiden päivän tehotyhjennyksen jälkeen eivät hiilarivarastot todellakaan päässeet täyttymään kahden normaalipäivän aikana. Tästä huolimatta päätin lähteä matkaan ainakin yrittämään tavoitteen saavuttamista, mutta jo kympin kohdalla huomasin homman turhaksi: energia alkoi käydä vähiin ja jalat tuntua puulta. Tuossa vaiheessa 3.45-jänis tuli ja porhalsi ohi (ja aiheutti aikamoisen WTF-fiiliksen, sillä 4.30- ja 3.56-jänikset olin ohittanut vasta hetkeä aiemmin - mistä hemmetistä 3.45-jänis oikein oli matkaan lähtenyt?) eivätkä jalat kyenneet lainkaan hyppäämään jäniksen peesiin. 

Oli muutama muukin ihminen kannustamaan lähtenyt. Miestä meinasikin väenpaljous melkein harmittaa, etenkin kun lasten kanssa olisi pitänyt jollain konstilla keskustaan päästä ja metrot porhalsivat täpötäysinä asemilta ohi ottamatta uusia ihmisiä kyytiin

Uusi tavoite olikin seuraavaksi maaliinpääsy. Seuraavat parikymmentä kilometriä menivät hölkäten suht' mukavasti, mutta kolmenkympin jälkeen alkoi maaliinpääsykin tuntua arveluttavalta: vasen etureisi alkoi oireilla ja jokainen askel tuntui aiheuttavan minikrampin lihakseen. Ahkera juominen + säännöllinen venyttely tuntuivat kuitenkin tepsivän, samoin kuin ihanien kannustajien jakelemat appelsiininlohkot. Viimeisetkin kymmenen kilometriä pääsin siis vielä etenemään, vaikkakin hyvin hitaasti tosin.

Maaliin siis pääsin ja mitalin sain. Kai minä joskus osaan tuohon juoksuun positiivisesti suhtautua, mutta tällä hetkellä koko tapahtuma lähinnä ottaa päähän ja paljon - maratonjuoksu on typerä laji jota vain idiootit harrastavat.

Äh. Pitänee vähän syödä suklaata jos helpottaisi.

PS. Mun aika oli karvan alle 4.20, kai, eli ei edes huono. Silti ottaa päähän ja lujaa.

Jos et voi piilottaa, korosta!

Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin neulojan lasten villatakki- ja -paitatilanne on vähintään nolo. Tätä tilannetta paikkaamaan hankin jo melko pian vuodenvaihteen jälkeen langat tyttären takkia varten - kiireen vallitessa tytär valitsi värit (sininen ja valkoinen), ja minä kuvittelin kuuden kerän eli 600 gramman riittävän mainiosti yhdeksänvuotiaan villatakkiin.  

600 g olisikin epäilemättä riittänyt, mutta ikävä kyllä kerät olivat 50 g keriä, eivät sadan gramman... Erheeni huomasin vasta helmikuun puolella (perusraglan ei oikein inspiroinut neulomaan), jolloin alekorissa ei todellakaan enää samaa lankaa jäljellä ollut. Takki siis joutui uudelleen marinoitumaan keskeneräisten töiden koriin.

Maaliskuun loppupuolella päätin tarttua härkää sarvista ja neuloa takin loppuun. Vartalo-osuus suunnitellusti loppuun ja kauluksen ja nappilistan joustitna niin pitkälle kuin valkeaa lankaa riitti; joustimen päättely tämän jälken lankalaatikosta löytyneellä sinapinkeltaisella Rowanin PureWoolilla. Neuleissa siis pätee sama kuin sisustuksessa; korosta mitä et voi piilottaa! Loppu sinisestä langasta tämän jälkeen hihoihin, langan loputtua sinapinkeltaista joustinta hihat täysipitkiksi.

Joustin on viimeistelty i-cordilla

Suosikkiväriensä mukaista takkia ei tytär siis täysin saanut, mutta kyllä tämä korostusväritetty takkikin onneksi kelpaa. Tässä takissa on nyt lisäksi myös kasvunvaraa, eli eiköhän tämä nyt kesän loppuun ainakin mene.