Mukavuusrajojen tuolla puolen

Internet on hyvin vaarallinen paikka. Keskustelemalla ihmisten kanssa ja erilaisia juoksutapahtumia selailemalla voi löytää hyvinkin itsensä ilmoittautumasta täysin järjettömiin kilpailuihin. Vuotta ennen tapahtumaa idea voi hyvinkin tuntua hyvältä, mutta h-hetken lähestyessä tekisi mieli lähinnä teloa nilkkansa jotta olisi hyvä syy jättää kisa väliin...

Kaikesta hermoilusta ja perumisajatuksista huolimatta niin vain olin perjantai-iltana odottelemassa starttia Lake Districtin sydämessä. Vartin yli puolenyön päästiin matkaan - oli muuten aika siistiä juosta läpi hiljaisen kylän. Vielä siistimpäää oli kun letka alkoi venyä kunnolla, ja kukkulan huipulla taakseen katsoessa näkyi vain pitkä letka yötä valaisevia otsalamppuja.

Mäkiä tällä reitillä riittikin. Matkalla piti ylittää viisi päälle 400 m huippua/solaa (lähtötaso n. 60 m merenpinnan yläpuolella; keskimääräinen korkeus reitillä huippujen välillä reilut 100 m) sekä lukuisia pienempiä nyppylöitä. Yhteensä noustiin reilut kolme kilometriä ylöspäin, ja luonnollisesti tultiin myös sama määrä alaspäin. Ikävä kyllä valtaosa näistä nousuista/laskuista oli minulle aivan liian vaativia juoksullisesti eli pahimmillaan jouduin laskeutumaan kivenmurikoista tukea ottaen - alla olevassa kuvassa näkyy solasta (n. 600 m ASL) alas tielle (300 m ASL) johtava polku. Polun vieressä, kaksi metriä alempana, luikertelee vastaavan lohkareinen puro johon ei todellakaan tehnyt mieli molskahtaa harha-askeleen seurauksena.

 Koko matkaa ei sentään tarvinnut silmä tarkkana polkua tuijottaa. Lake District on (Cornwallin ohella) suosikkipaikkani tässä maassa; järvien ja vuorten kontrasti on hurjan kaunis ja maastossa juoksiminen on aina yhtä rentouttavaa. Vain minä ja maisema, ainoa ääni omien askelten ja hengityksen ohella on linnunlaulu.

Totuuden nimissä on tosin mainittava että viimeisillä parillakymmenellä kilometrillä en maisemia juurikaan ihaillut vaan lähinnä keskityin siirtämään jalkaa toisen eteen. Takana olevat kilometrit toki tuntuivat jalkojen lihaksissa, mutta vielä enemmän juoksuhalua haittasivat kipeät jalkapohjat - reilun 15h yhtämittainen juoksu/patikointi (joista viimeiset 6h märissä kengissä) saavat jalkapohjat hyvin kipeiksi. En suosittele kokeilemaan.

Onnekseni minun ei kuitenkaan tarvinnut jäädä itsekseni polun varteen itkemään, vaan vierelle löytyi vastaavassa väsymyksen tilassa oleva kanssakilpailija. Yhtä matkaa taitettiinkin viimeiset, äärimmäisen pitkät kymmenen mailia - yhdessä on hyvin paljon helpompaa kulkea väsyneenä, toisesta ihmisestä saa kuitenkin paljon voimaa ja motivaatiota jatkaa.

Ja niin vain siinä kävi, että reilun 20h taivalluksen jälkeen Ambleside tuli jälleen näkyviin. Huikean loppukirin jälkeen maaliin, hyvin onnellisina - 110 km kunnialla takana!

 Enduron sanoin 'Life begins at the end of your comfort zone' ja parhaimmillaan lauantaina tunsi todellakin elävänsä.

Fleur

Ensimmäisestä neulomastani KC:sta jäi yksi 200 g kerä Skein Queenin Voluptuousta yli. Tämän sinivihreän kerän pariksi hankin tämän vuoden Unravelista samaa lankaa hennon vaaleanpunaisena. Perinteinen raitapaita ei kuitenkaan tällä kertaa napannut joten langat joutuivat odottelemaan vuoroaan vielä jokusen kuukauden.

Toukokuun lopussa, uunituoreen ohjeen bongattuani, malli ja lanka natsasivat heti. Kumpikaan keristä ei yksinään riittäisi Fleurin neulomiseen mutta onneksi olkapäiden pitsi suorastaan huusi korosteväriä kohdalleen. Alkuperäisenä suunnitelmana oli myös hihojen neulominen kokonaan vaaleanpunaisella, mutta koska vartalon valmistuttua sinivihreää lankaa oli vielä reilusti ja tytär sinivihreitä hihoja toivoi, tuli ainoastaan hihan joustimista vaaleanpunaiset.

Tämä on taas yksi niistä malleista jonka tekee mieli neuloa uudestaan ja uudestaan eri väriyhdistelmistä; itselleni taidan myös tämän takin neuloa kunhan vain nykyiset & kiireellisenä jonossa olevat projektit saan alta pois...

Fleur by Svetlana Volkova

Skein Queen Voluptuous (vaaleanpunainen 80 g & sinivihreä 200 g)

Festareilla

 Kun kerrankin unohtaa sen normaalin pidättyväisyytensä ja uskaltaa avata suunsa (tai pikemminkin antaa sormiensa laulaa näppäimistöllä) sen kummempia harkitsematta on tuloksena mitä mahtavin viikonloppu, taskussa lukuisia uusia kokemuksia ja seitsemän uutta ystävää.

Seuraamassani FB-ryhmässä etsittiin lokakuussa joukkuetovereita 24h juoksua varten. Olen kutakuinkin koko ultrajuoksu-urani ajan haaveillut vuorokauden juoksuun osallistumisesta joten tässä koitti mitä paras tilaisuus moisen kokeilemisesta helpossa muodossa. Samantien ilmoittautuminen matkaan; ja hyvä kun en pitkään asiaa harkinnutkaan: seitsemän joukkuepaikkaa täyttyivät samantien, viiden minuutin kuluessa.

Perjantaina oli aika kohdata joukkuetoverit ensimmäistä kertaa. Viikonlopun agendassa oli telttailua, syömistä ja toki myös sitä juoksemista. Perjantai-ilta menikin vielä rennoissa tunnelmissa toisiin tutustuen ja festaritarjontaan tutustuen. Perjantaina tuli myös tehtyä viikonlopun älyttömin tempaus; on erittäin fiksua lähteä tutustumaan tulevaan juoksureittiin pimeän laskeutuessa, etenkin kun kunnollista karttaa ei ole käytössä, juoksureittiä ei ole vielä kunnolla merkitty ja metsässä risteilee polkuja sinne tänne... Kolmen tunnin harhailun jälkeen kuitenkin löydettiin takaisin teltalle ja lepäämään ennen seuraavana päivänä alkavaa koitosta.

24h juoksussa juostaan, yllättäen, 24h putkeen. Sarjoja on joka makuun, hardcore-juoksijoiden solo-sarjasta aina 8h joukkueena juostaviin. Itse tosiaan osallistuin kisaan 8 hengen joukkueessa, ja kyllä sitä juoksua kertyi tälläkin tavalla ihan tavalliseen viikonloppuun sopivasti: molempina päivinä (la klo 12-24 ja su klo 00-12) pääsin juoksemaan kaksi osuutta eli yhteensä kilometrejä kertyi minulle 32, koko joukkueelle yhteensä 224.

Juoksuvuorot sovittiin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli arpomalla. Minulle osui arvonnassa ehkä paras mahdollinen tuuri eli neljäs juoksuvuoro. Ensimmäisellä kerralla nyt ei juoksuvuorolla juurikaan ollut väliä, mutta illan viimeinen osui kohdallani vähän yhdeksän jälkeen (=pääsin aloittamaan vuoroni vielä päivänvalolla) ja seuraavan aamun ensimmäinen puoli viideksi (=aamu jo sarastanut). Päivänvalossa kuitenkin oli metsässä huomattavasti helpompi juosta kuin pimeässä, ja nukkumaankin pääsin ns. normaaleina yön tunteina. 

Yöllä metsässä juoksiminen oli kyllä kokemus sinänsä. Reitin synkimpään osuuteen oli puihin ripustettu valoköynnöksiä (fairy lights) ja puiden joukossa liihotteli keijukaisiksi pukeutuneita vapaaehtoisia. Liekö väsymyksellä asiaan vaikutusta, mutta tuolloin olin purskahtaa itkuun kun kaikki vain oli niin mahtavaa ja hienoa!

Mahtavaa ja hienoa oli kyllä koko kisa loppuun asti. Joukkueessa kaikki kannustivat toisiaan varauksetta toisiaan, vaihtoon saapuneita kannustettiin ja kehuttiin ja yhteishenki oli kova. Kisan loppuvaiheilla myös koko  juoksijajoukon yhteishenki oli mahtavaa; etenkin soolojuoksijoita kannustettiin varauksetta (jälleen olin purskahtaa itkuun kun kisan vanhin osallistuja, 85-vuotias ultraaja, aloitti uuden kierroksensa kansan hurratessa) ja reitillä sekä ohittajat että ohitettavat kehuvat toisiaan. Joko muuten sanoin että kaikki oli mahtavaa ja ihanaa?

Ensi vuonna uudestaan. Tosin ensi kerralla olen kovasti lähdössä soolosarjaan, mieheltä on jo lupa uuteen festariviikonloppuun irronnut (lapsiperheessä kun kuitenkin täytyy toisenkin aikuisen mielipide ottaa huomioon viikonloppumenoja suunnitellessa) ja uudet ystävänikin lupautuivat oman juoksunsa lomassa minua huoltamaan.

Yhtä Hattaraa

Hattara 

Artesano Definition in Cream Cake (220 g) and Azure (100 g)

Täällä leijaillaan täällä hetkellä vaaleanpunaisten hattarapilvien päällä. 

Hattara

Artesano Definiton in Cream Cake (100 g) and Easyknits Twinkle in Ms. Pitstop (40 g)

 Helmikuisilta lankamessuilta mukaan tarttui, kuopuksen valitsemana, todellista hattaralankaa. Pinkki ja kimalteleva lanka vaati seurakseen neutraalimpaa paria ja mallikseen jotain simppeliä ja mutta kuitenkin romanttista. Kuluneen sanonnan mukaan, siitä se ajatus sitten lähti...

Back in February my youngest one chose rather pink and sparkly yarn for her new sweater. All this glitter needed to be toned down with a neutral colour and simple pattern but at the same time the sweetness of the yarn needed to be maintained.

Nyt sitten ollaan tässä. Huhtikuussa lähti testauspyynti maailmalle, ja pari tuntia sitten sain ohjeen putkautettua yleiseen jakoon. Hui ja iik! Uskomatonta kuinka onnistuin luomaan todeksi sen, mikä oli alunperin vain minun päässäni, ja mikä vielä uskomattomampaa, onnistuin myös kirjoittamaan ohjeen muille. Mikäli testineulojia on uskominen, niin ohje on jopa ymmärrettävä.

After knitting tunics for both my daughters it was time to leave the needles and start with typing. After several days of writing and re-writing, the pattern was finally ready to be posted and the call for the test-knitters was made. Now, almost almost two months later, testing is finished and the pattern is out. It's amazing how I managed to create something exactly as I imagined it. And to make it even more amazing, other people have managed to follow my instructions and knit their own Hattaras. Did I say it was amazing?

Hattara neulotaan ylhäältä alas saumattomasti. Yläselän pitsikuvio neulotaan intarsiana (on muuten helpompaa kuin kuvittelisi; huomattavasti kirjoneuletta helpompaa); hartioiden muotoilu ihan raglan-lisäyksillä. Hihojen erottamisen jälkeen vartalo yhdistetään ja helma neulotaan pyörönä. Saumojen ompelua inhoan joten tässä tunikassa kaikki on mahdollisimman saumatonta, ainoastaan (vapaaehtoinen) tasku täytyy ommella sivuistaa kiinni helmaan.

 Hattara is knitted seamlessly from top down. The upper body is worked flat with shoulders shaped with raglan increases; after separating the sleeves from the body the tunic is joined to knit on the round. After finishing the body the sleeve stitches are picked up again and the sleeves are knitted in the round down to the cuffs. To finish the buttonbands are knitted and the neck is finished with i-cord finishing. The last thing to knit, and the only thing to sew, is the pocket.