Vuosi jaksottuu minulla pitkälti juoksukisojen mukaan, pariin tapahtumaan nyt vain on päästävä mukaan vaikka mikä olisi. Yksi näistä vuoden must-tapahtumista on helmikuun alun 50 mailia: kahdesti on jo mutaisilla poluilla tullut rämmittyä enkä nytkään ilmoittautumisaikan pahemmin asiaa harkinnut: Thamesin varteen on taas päästävä.
Jos kuitenkin tuolloin olisi jo sääennuste ollut tiedossa niin olisin ehkä saattanut toisenkin ajatuksen kisalle uhrata: kahdella aikaisemmalla kerralla taivas on hymyillyt ja juoksusää ollut mitä parhain. Nyt näin ei ollut... Sadetta ei onneksi tullut niskaan (tai pikemminkin naamaan) ennusteen mukaisesti (vain reilun vartin kova kuuro aamulla, pientä tihkusadetta kisan mittaan ja kunnon sade viimeisen poluilla vietetyn puolen tunnin ajan) mutta tuuli häiritsi juoksua sitäkin enemmän.
Kisa kuitenkin starttasi positiivisissa merkeissä: sää oli puoli yhdeksältä kuiva ja ensimmäiset kilometrit kiinteää maaperää. Sitten päästiin pellolla kulkeville poluille rämpimään mutaan, ja etelään suunnatessa myös kokemaan tuulen koko voima - jos sadetta olikin ennuste yliarvioinut niin tuuli oli ennustettua kovempaa; keskituuli päivän mittaan kevyet 15 m/s ja puuskissa vaatimattomat 25 m/s. Välillä ei tiennytkään olisiko helpompaa edetä kävellen vai juosten, etu- vai takaperin.
Tuulen lisäksi muta teki matkanteosta välillä täyttä horroria. Viime vuonna check point 2:lle asti maa oli jäässä (eli kiinteä) ja juoksu oli ihanaa. Nyt ei ollut. Mutaa riitti heti kolmannesta kilometristä asti ja samanaikaisesti sekä liukas että imukuppimainen muta tekivät juoksemisesta hyvin raskasta. Keskeyttäminen olikin mielessä lähes koko CP1:n ja CP2:n välisen matkan: mudassa liukastelin itku kurkussa, ja ainoastaan tieto siitä kuinka itku hankaloittaisi hengitystä esti minua puhkeamasta kunnon parkuun.
Jotenkin siitä kuitenkin tokeni. CP2 oli kuitenkin jo melkein puolivälissä (=30 km matkaa takana), ja sen jälkeen ei enää kannattaisikaan keskeyttää koska matkaa on niin vähän enää jäljellä. CP3 olisi jo reippaasti yli puolivälin, CP4:n jälkeen olisi matkan kevyin osuus kiinteää kaupunkialueella kulkevaa rantapolkua ja CP5 olisi jo melkein maalissa. Eikä tänne nyt keskeyttämään oltu tultu, sisulla vain maaliin asti.
CP4:n jälkeen helpottikin. Joki kääntyi kulkemaan pohjoiseen eli tuuli alkoi työntää eteenpäin vastustamisen sijasta, kotikaupungin maisemat olivat tuttuja ja asfaltilla juokseminen oli aivan mahtavaa. Väsytti kyllä jo aika tavalla, kilsat kuitenkin taittuivat tasaisesti ja seuraava CP läheni.
Sitten olikin jo viimeinen check point takana ja enää kymmenisen kilsaa maaliin. Matkana ei pitkä, mutta ajallisesti kului kauan: vajaa puolet matkasta oli taas, kisan luonteen mukaisesti, mudassa rämpimistä, ja nyt pimeän laskeuduttua matkanteko vaikeutui entisestään. Otsalamppu oli toki mukana, mutta valokeila heijastui ikävästi sadepisaroista hankaloittaen polun kunnon näkemistä. Viimeisestä portista selvittyäni olikin pakko nojailla hetki aitaan ja itkeä helpotuksesta, viimeiset kaksi kilsaa olisivat nyt asfaltilla!
Ja niin sitä päästiin lopulta maaliin. Tuloksena oman sarjan vitossija, viime vuonna olin puoli tuntia paremmalla ajalla seitsemäs eli koville taisi keli ottaa muillakin. Ja vaikka matkanteko välillä yhtä helvettiä olikin niin kyllä minä ensi vuonnakin mukaan lähden, tosin toivottavasti isommalla porukalla - ainakin tällä hetkellä pari juoksijaystävääni olisi innoissaan mukaan tulossa. Toivotaan tämän myös toteutuvan, hyvä seura tekee matkasta aina mukavampaa!
