Tyyntä myrskyn edellä

Erinäisten medioiden kovasti rummuttaman syysmyrskyn ennustetaan iskevän ensi yönä tänne Englantiin. Tänään aamu kuitenkin valkeni aurinkoisena ja melko heikkotuulisena eikä näin upeaa keliä vaan voinut jättää hyödyntämättä. Juomat, kartta ja kamera reppuun, koira hihnanpäähän ja matkaan.

Yleensä lenkkini kiertävät vanhoja vakioreittejä. Tänään päätin kuitenkin hullutella ja kiertää suosikkijärvilleni uusia maastoja myöten. Lähin "järvi" nyt kuuluu osana yhteen vakiolenkeistäni, mutta tuon jälkeen päästiin jo täysin uusiin maisemiin.

Järvet täällä Berkshiressä nyt vastaavat ehkä lähinnä suomalaisia lampia, mutta niiden ympäristöt ovat useimmiten rauhoitettuja luonnonpuistoja polkuineen. Ei siis mikään ihme, että viikonloppuisin puistot ovat täynnä raittiista ilmasta ja hiljaisuudesta nauttivista ihmisistä. Tänään kuitenkin äärimmäisen suosittu Dinton Pastures oli hieman yllättäen mukavan väljä - liekö sitten sääennuste säikäyttänyt ihmiset pysymään sisätiloissa?

Vaikka valtaosan lenkistä pääsinkin nauttimaan upeasta säästä niin kodin lähestyessä tuuli alkoi jo hiljalleen yltyä. Viimeiset pitkät suorat pääsinkin puskemaan jo navakkaan vastatuuleen. Nyt, reilut neljä tuntia kotiutumisen jälkeen tuuli näyttäisi hieman heikentyneen - saa nähdä mikä tilanne on yöllä, kun myrskyn pitäisi tänne todenteolla iskeä.

Hissukseen edetessäkin lenkille kertyi mukavasti mittaa: reilun kahden ja puolen tunnin aikana kilometrejä kertyi 23. Vaikka reitin valitsinkin mahdollisimman kuivaksi (parin viikon kaatosateet näkyvät jo kinttupolkujen kunnossa) niin kotiin saavuttuamme suihku kutsui niin minua kuin lenkkikaveriakin. Jos nämä sateet jatkuvat, niin Hipsulainen joutuu luopumaan jälleen kerran jalkojen koristekarvoistaan - mikä tahansa, mikä helpottaa peseytymistä lenkin jälkeen, on tervetullut idea. Sadeasu on jo testattu, ja pikkukoirahan traumatisoitui siitä niin ettei pystynyt liikahtamaankaan. Jos pelkät valjaatkin tuntuvat olevan joskus liikaa, niin turha pientä on yhtään sen rajoittavimmilla varusteilla kiusaamaan.

Alavilla mailla hallan vaara

Muistaako joku vielä näitä lankoja? Oman aikansa se vei, mutta nyt on langoista tullut takki. Ja tulikin sen näköinen kuin (joskin matkalla muuttuneissa) suunnitelmissani!

Lankojen värimaailma muistutti heti alkuun minua syksystä. Pelkästään marraskuun värimaailmaa toistava raidallinen takki tuntui jokseenkin tylsältä, joten aluksi ajattelin ripotella sinne tänne oranssin eri sävyissä hehkuvia vaahteranlehtiä piristykseksi. Ongelmaksi vaan tässä muoduistui se, ettei a) minulla ole erisävyisiä oransseja lankoja ja b) vaahteranlehtien neulominen tuntui ajatuksena turhan työläältä. Takkiin valitut napit kuitenkin veivät ajatukset kuuraan ja jäähän, joten siellä täällä leijailevat lumihiutaleet tuntuivat tähän takkiin istuvan kuin nenä päähän.

Frost

Kasvivärjätty Gjestal Maija n. 180 g sekä TeeTee Pallas n. 110 g

Lumihiutaleet virkattu Teresa Richardsonin mallin mukaan

 Malliltaan takki on perinteinen ylhäältä alas neulottu perusraglan. Pääntien lisäykset on neulottu joka neljäs kerros, raglanlisäykset joka toinen kerros. Hihojen erottamisen jälkeen ainaoikeaa niin pitkään että takki on sopiva; helmassa, hihansuissa ja kauluksessa/nappilistassa 3o3n -joustinta. Nappilista on lisäksi viimeistelty i-cord -reunuksella.

Hihoja päätellessä alkoi tosin iskeä pieni tuskanhiki päälle - Miss Esiteini venyy tällä hetkellä sentin per kuukausi, joten elokuussa aloitetussa takissa ei enää pahemmin kasvunvaraa ole. Kastelun ja pingotuksen jälkeen takista tuli sentään jonkin aikaa käytettävä, ja onhan takille uusikin käyttäjä jo kasvamassa Miss Rimppakintun muodossa. Tämä takki ei nimittäin todellakaan vaatekeräykseen yhden käyttäjän jälkeen lähde vaan menee säilytettävien vaatteiden laatikkoon: kyllähän sitä nyt omin kätösin värjätyistä langoista tehtyä takkia täytyy käyttää, ja vaikka omakehu suomalaiseen luonteeseen ei juuri istukaan niin kyllähän tuo hieno on. Minä todellakin tykkään.

Tylsää mutta tarpeellista

Ihmeellinen syysplääh tuntuu nyt iskeneen päälle neulomisen suhteen. Yleensä tässä vaiheessa silittelen lankoja niin kotona kuin kaupassakin, selailen neulemallistoja ja suunnittelen kuumeisesti joululahjoja. Tänä vuonna moisesta toiminnasta ei ole aavistustakaan  - keskeneräiset neuleet saavat maata korissaan ja joululahjatkin taitavat tänä vuonna tulla kaupasta ainakin suurimmaksi osaksi.

Jotain on kuitenkin valmistunutkin.

Lankalaatikon tyhjennysprojektina syntyi kaksi tiskirättiä. Molemmat neulottu katsotaan mitä tulee -metodilla: harmaassa reunoissa helmineuletta, rätin keskus päästä vedettyä pitsiä. Harmaan lapun valmistuttua pitsin neulominen tympi jo pahan kerran, joten seuraava rätti syntyi ihan oikeaa ja nurjaa silmukkaa vuorottolemalla. Molemmat rätit Novitan Bambua.

Kirppuneiti kasvaa, vaikkakin hiljalleen, joten vanhat hyvinpalvelleet villapöksyt alkavat jäädä lyhyiksi. Laatikosta löytyneet 1½ kerää Cascade 220 -lankaa riittivät juuri sopivasti kaksiin lyhytlahkeisiin pöksyihin, mallina meille parhaaksi havaittu Curly Purly Soaker. Yleensä toki villapöksyjä pidetään vaatteiden alla, mutta Miss Rimppakinttu haluaa aina uusia vaatteita saatuaan kiskoa ne päälleen ja mennä ihailemaan itseään peilistä.

Parhaat kuitenkin viimeisinä... Maaliskuussa aloitin Sake-parin neulomista, ja ensimmäinen sukka valmistuikin nopeasti. Toinen sukka sai kuitenkin odottaa vuoroaan ihan jonkin aikaa. Syksy, viilenevät illat ja villasukkapula kuitenkin pakottivat taas tarttumaan puikkoihin ja hyvä niin - nämä sukat paitsi lämmittävät jalkoja, myös piristävät mieltä iloisella värillään.

 Sake by Cookie A. 

Opal 4ply (väri 5182), 100 g

Pieniä muutoksia tein alkuperäiseen malliin nähden: ajatuskatko ensimmäistä sukkaa neuloessa johti siihen, että päätin neuloa toisen sukan palmikoiden kallistumisen suhteen ensimmäisen peilikuvaksi. Ensin valmistuneessa sukassa oikealta tuleva palmikko kulkee siis vasemman yli, jälkimmäisessä sukassa päinvastoin. Lisäksi jätin käyttömukavuuden perusteella jalkapöydän palmikot pois: käytän kuitenkin villasukkia talviaikaan kaikkien kenkieni kanssa, joten ihan kengän mahtumisen takia joustinneule on parempi vaihtoehto kuin palmikko.

Treenimotivaation piristysruiske

Lontoota ihanampaa kaupunkia ei olekaan, ainakaan jos minulta asiaa tiedustellaan. Minun onnekseni nykyisessä asuinpaikassamme Lontoo on vieläpä mukavan etäisyyden päässä eli ihan päiväreissutkin, lasten kanssa tai ilman, onnistuvat.

Ensi huhtikuussa onkin sitten tiedossa vähän erilainen Lontoon reissu: tänään postilaatikosta kolahti paksut kuoret sekä minulle että miehelle. Arvonnassa minua lykästi, eli paikka Lontooseen minun! Mies sai lohdutuksena sadejuoksuun soveltuvan takin sekä hyvän mielen hyväntekeväisyyteen menneistä rahoista.

Jotta puolen vuoden päässä olevasta sunnuntaista pystyisin nauttimaan myös hetken koittaessa, enkä vain näin etukäteen hehkuttaen, niin harjoittelua on syytä jaksaa koko edessä oleva pimeä vuodenaika. Kotiäitinä tämä onkin suhteellisen helppoa: Kuopuksen voi köyttää rattaisiin, vesipullo mukaan ja menoksi. Juoksuun sopivaa aikaa on se reilut kuusi tuntia per päivä, jolloin vanhemmat lapset ovat koulussa.

Varmasti jossain vaiheessa alkaa kuitenkin lenkkeily kurasäässä tökkiä. Siitä olen kuitenkin varma, että jos tavoite on kohdallaan niin myös motivaatiota löytyy. Huhtikuussa Embankmentilla olo onkin toivottavasti kuin voittajalla - vaikeaa toki tuossa vaiheessa varmasti on, mutta maili enää, maaliin päästään!

Kuvat Olympia-huumassa kylpevästä Lontoosta (elokuu 2012)

Pihalla

Kesäloman jälkeen aloitettu kaappienraivauskampanja on vihdoinkin ulottunut myös meidän liinavaatekaappeihin. Pitkään kaapeissa säilötyt verhot pääsevät siis uusiokäyttöön; nämäkin Suomenkodissa olleet lastenhuoneen verhot aivan hinkuivat halusta päästä mekoksi. Kaavat kopioin edellisestä mekosta hieman muokaten (leveämpi helma ja hieman lyhyempi pituus), mutta muuten mekko on ommeltu samaa loistavaa ohjetta käyttäen kuin lupiinimekkokin. Tuloksena jälleen hyvin istuva ja käyttäjälleen mieluisa mekko - nyt vaan väri on ehkä aavistuksen lapsiystävällisempi; eivät nimittäin tomaattikastiketahrat tässä punakeltaisessa mekossa hirvittävästi häiritse vaikkeivat pesussa täysin poistukaan.

 Näissä kuvissa mekko on jo hitusen ryppyinen; päivän aikana kun on jo ehditty Suomi-kouluun ja sen muskariin, otettu osaa lettujen paistamiseen ja avustettu äitiä ja tätiä Menolippu-pelissä. Koska kumpikaan ei ollut järin innoissaan Miss Rimppakintun ehdotuksista, passitettiin tyttö pihalle isompien lasten seuraan.

Ja niinhän siinä sitten kävi. Kumpparit lähtivät jalasta kun kuraisessa maassa oli niin paljon mukavampi tepsuttaa sukkasillaan. Jokainen voineekin tästä arvata, missä kunnossa muutkin vaatteet olivat neidin sisälle saapuessa!

Villejä lupiineja

Lauantai-iltana, maratonia hermoillessa piti keksiä jotain muuta puuhaa. Kangaskaappia penkoessa löytyi entisen asunnon tytön huoneessa ollut verhokangas, ja nämä kukathan paloivat halusta päästä mekoksi. Kun vielä kaapista löytyi kankaaseen sopiva vetoketju, vuorikankaaksi sopiva vanha vauvanlakana ja netistä löytyi näin et voi epäonnistua -ohje vuoritetun meko ompeluohjeisiin, ei enää muuta tarvittu.

Kaavat otin toisesta, hyväksi havaitusta joskin vielä hieman reilun kokoisesta velourmekosta (=leikkasin suoraan mekon ääriviivoja mukaillen, sentin saumanvarat kaikkialle paitsi helmaan jättäen). Loistavia kuvallisia ompeluohjeita seuraten mekon ompelu sujui nopeasti ja lopputuloksen on ehkä ompelujäljeltään siistein koskaan tekemäni vaate. Vetoketjukaan ei kupruile mistään vaan asettuu todella siististi päällys- ja vuorikankaan väliin!

Seuraavalla kerralla vastaavaa mekko ommellessa voisin ehkä kiinnittää enemmän huomiota vielä taka- ja etukankaiden kuvioiden kohdistamiseen. Ja ne kuviot, vaikka kukat lupiineja minusta muistuttavatkin niin ehkä todellisempi esikuva Laura Ashleyn suunnittelijoilla on kuitenkin ollut wisteria. Kukka kuin kukka, tyttö on kuitenkin tyytyväinen uuteen mekkoonsa.

Pyhiinvaeltajien jalanjäljissä

Yksi Englannissa asumisen parhaista puolista on tämän maan pitkä ja kaikkialla näkyvissä oleva historia. Kivikautisten asuinsijojen jäänteitä on edelleen näkyvillä, melkein meidän naapurissa on roomalaiskaupungin rauniot ja läheltä menee myös muinainen roomalaisten käyttämä tie jolla jopa kummittelee...

Maali klo 9.20 - lähellä mutta samalla kuitenkin niin kaukana

Tämän päivän historiapläjäys oli kuitenkin hieman lähempänä nykyaikaa. Thomas Becketin pyhimykseksi julistamisen jälkeen ihmiset alkoivat pyhiinvaeltaa tämän haudalle Canterburyyn. Winchesteristä alkanut reitti kulki North Downsin kukkuloiden rinteitä: nykyään samoja reittejä kulkevat modernimmat vaeltajat lähinnä kuntoilumielessä.

St. Martha's Hill reitin puolivälissä

Reitin kerrottiin olevan 'undulating', ja sitähän se oli. Jalat eivät kuitenkaan kipeytyneet samalla tavalla kuin kesäkuisessa juoksussa; liekö sitten maasto (pehmeää hiekkakangasta) tai kevyt hölköttelyvauhti auttanut pitämään jalat tuoreihkona. Tähän juoksuun lähdin siis ilman sen suurempia aikatavoitteita, ainoastaan kotiin piti ehtiä ennen miehen sangen tärkeää menoa.

St. Catherine's Chapel 1200-luvulta. Olisi ollut auki tänään, mutta minulla sattui ikävä kyllä olemaan kappelia ohittaessa jotain muuta puuhaa.

Reitin kuvaamiseenkin jäi siis aikaa. Valtaosa juoksusta kuljettiin metsäpoluilla, mutta välillä tultiin ihmisten ilmoille reitin varrelle osuneissa kylissä. Reitin varrella siis riitti näkemistä ja kannustamaan tulleet ihmiset olivat ihanasti mukana. Valittamisen aihettakin tosin kisasta jäi: marshalleilla olisi voinut olla hitusen parempi käsitys sijaintipaikastaan. Voin nimittäin kertoa, että hitusen alkaa ottaa päähän kun ensin kerrotaan matkaa olevan jäljellä 5 mailia, mutta puolen tunnin juoksun jälkeen maaliin onkin edelleen 4 mailia. Tuossa vaiheessa oli jo nimittäin asennoitunut siihen, että kohta pääsee kotiin ja kuumaan suihkuun... Vaikka minä tuossa vaiheessa eteninkin jo todella hitaasti, niin en minä silti tunnusta mailiin puolta tuntia tuhlanneeni!

Goody bagistä löytyivät mitalin lisäksi varsin hienot t-paita ja muki. Vähän poikkeaa normaaleista juoksupaidoista tuo - kyllä nyt kelpaa taas salille mennä uutta kisapaitaa esittelemään ;)

Maaliin kuitenkin pääsin, hitaasti mutta varmasti. Loppuajassa, viisi tuntia ja jokunen minuutti päälle, ei pahemmin hurrata mutta väliäkö hällä, nyt on taas yksi maraton maaliin päästy. Ehkä minä vielä joskus saan ultimate-tavoitteeni täytettyä ja satasen kerhoon päästyä.