Maastossa

Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä (ensimmäinen hallayö tältä syksyltä takana) ja aurinkoisena. Loistava ajoitus, edessä kun oli kuitenkin jokunen tunti mäkiä ylös-alas tarpoessa. Kauniilla säällä sentään maisemat piristävät, sateessa ei pahimmillaan näe edes laakson pohjalle...

Suurinpiirtein aikataulun mukaisesti päästiin liikkeelle kotoa. Lähtöä helpotti huomattavasti ainoastaan minun aamupalatarpeeni; muut suuntaisivat minut lähtöpaikalle tiputettuaan suoraan hotellin aamupalapöytään.

10.30 kajahti starttitorvi ja innokkaat juoksijat pääsivät matkaan. Osa taivaltaisi täyden matkan, osa neljäsosan osana joukkueviestiä. Puolikkaan juoksijat starttaisivat, tadaa, reitin puolivälistä.

Sää oli hieno ja juokseminen kivaa. Ylämäet tosin kävelin suosiolla: Salisburyn ja Winchesterin välillä on jokseenkin jyrkkiä mäkiä, ja järkeilin säästäväni aikaa ja energiaa kävelemällä. Kympin kohdalla ei olisi lainkaan hauskaa olla jo puolikuollut... Tässä juoksussa halusin nimittäin ennenkaikkea päästä maaliin: muutama vuosi aiemmin samaan kisaan osallistuessani maha teki täydellisen tenän nesteen imeytymiselle ja kisa oli pakko keskeyttää vain kymmenen kilometriä ennen maaliviivaa. Eilisen hienoin hetki olikin päästä jatkamaan tuosta, ikuisesti mieleen painuneesta kohdasta eteenpäin kohti maalia!

Minun nauttiessani maisemista ja vaihtelevasta maastosta lapset tutustuivat Emilyn kanssa Winchesterin naamiaisasutarjontaan sekä keräsivät jo varsin mittavan conqueror-joukun jatkoksi vielä lisää kastanjoita. Näitä lasten suurimpia aarteita alkaa kotoa löytyä jo kenkälaatikollinen - ideoita miten saada nämä muilutettua takaisin ulos luontoon ilman että lapset huomaavat aarteidensa kadonneen?

26 mailia hissuteltuani oli aika vetää kunnon loppukiri maaliin. Vauhti olikin sitten lopulta niin hurja, ettei mies ehtinyt saada kameraansa valmiiksi vaan kaikki asetukset ovat täysin pielessä. Kuvaan olen kuitenkin tyytyväinen; kerrankin asento on juoksukuvassa hyvä enkä näytä täysin kärsivältä ja koko touhuun v*ttuuntuneelta. Aikakin oli odotettua parempi, tavoitteeksi asetetun viiden tunnin alitin lähestulkoon yhdeksällä minuutilla.

Kotona odotti vielä jälkitankkaus. Ben & Jerry'sin Strawberry Shortcake on ehkä parasta jäätelöä ikinä!

Eilen tuli taas todettua pienempien juoksutapahtumien hyvät puolet. Ykkösenä yli kaiken muun on "henkilökohtainen" kannustus: juomapisteiden hoitajien kanssa on aikaa vaihtaa kuulumisia, ja reitillä opastamassa olevat marshallit jaksavat ja pystyvät kannustamaan jokaista juoksijaa. Tungostakaan ei ole ensimmäistä mailia lukuunottamatta missään, vaan etenemään pystyy täysin omaa tahtiaan. Maastoltaan reitit ovat ehkä suuria kaupunkimaratoneja rankempia mutta väliäkö hällä; minä tykkäänkin enemmän rennosta menosta. Kovaa juokseminen on liian rankkaa puuhaa ;)

Kun ei niin ei

Sangen ärsyttävä Ironman(?) lennähti eilen postiluukusta sisälle eli tänä vuonna ei onnetar suosinut. Vaikka negatiivinen tulos olikin odotettavissa ja siihen olin jo valmiiksi asennoitunut, niin kyllä asian realisoituminen silti ärsytti sen verran että lehti joutui lukemattomana paperinkeräykseen. Pitäkööt kisansa, minä lähden muualle juoksemaan!

Toisaalta, olenhan minä jo kahdesti Lontoon juossut eli hyvin paljon onnekkaampi olen kuin moni muu. Lisäksi ei minun Plan B:ni kovin paljoa Lontoosta jälkeen jää; Manchester kun on rankattu (mainostensa mukaan) tämän vuoden parhaimmaksi maratoniksi. Huhtikuuussa siis kutsuu eksoottinen Luoteis-Englanti: Manchesterin reitin pitäisi olla PB-ystävällinen, katsojien täysillä mukana ja kisailmapiirin muutenkin huipussaan.

Jos eilisen lehti lähinnä tympäisikin niin tämänpäiväinen puolestaan nauratti: Runners' Worldin mukaan lenkin voi jättää ainoastaan väliin kipeänä. Tämän jos saisi vielä kunnolla sisäistettyä!

Japan Sleeves

Old Romancen valmistuttua alkoi mielessä kutkuttaa ajatus takin muokkaaminen puseroksi. En kuitenkaan ehinyt ajatuksesta tekoihin ennen Japan Sleevesin ilmestymistä, ja vaikka periaatteessa minun pitikin saada joululahjat hyvälle mallille ennen oman puserovaraston täydentämistä ei tätä voinut jättää jonoon odottamaan. Pitsiä ja raitoja, pakko saada heti!

Japan Sleeves by Joji Locatelli

Artesano Definition in Tornado (n. 150g) ja Sparkleduck Galaxy in Figgy Pudding (n. 75 g)

Rakenne Japan Sleevesissa on sama kuin Old Romancessakin eli ensin neulotaan hihojen pitsikaistaleet, reunoista poimitaan silmukat ja hihat muotoillaan lyhennetyin kerroksin. Hihojen etu- ja takakappaleiden yhdistämisen jälkeen lopuilla silmukoilla posotetaan ainaoikeaa - helppoa kuin heinänteko, eikö?

Näin siis periaatteessa. Minun mahtihauikseni eivät kuitenkaan ohjeen mukaisiin hihoihin mahtuneet joten hihat tuli neulottua moneen otteeseen. Ellei lanka olisi ollut näin ihanaa olisinkin todennäköisesti tunkenut keskeneräisen neuleen jonnekin kaapin perimmäiseen nurkkaan marinoitumaan pariksi vuodeksi... Näistä langoista piti kuitenkin saada just eikä melkein -neule aikaiseksi joten hammasta purren hihoista lopulta tuli mieleiset.

Loppujen lopuksi resepti onnistuneisiin hihoihin oli hyvinkin yksinkertainen eli yhdeksän ylimääräistä kerrosta ennen hihan yläosan muotoiluja; muut muokkaukset löytyvät Ravelrysta. Kannatti tuskailla hihojen kanssa, tästä paidasta tuli todella mieleinen!

These things are FUN, and FUN is good.

Kuopuksella ja minulla on tapana suunnata kerran viikossa vähän kauempana sijaitsevaan leikkipuistoon koko päiväksi. Rattaiden kanssa vajaat viisi mailia taittuu noin viidessäkymmenessä minuutissa eli leikkiaikaa on nelisen tuntia ennen kuin pitää suunnata takaisin koululle noutamaan isompia lapsukaisia kotiin.

Kyseessä oleva puisto uusittiin täysin viime talven aikana. Alkukesästä puisto oli vierailuajankohdasta riippumatta aina tupaten täynnä, mutta ilmeisesti nyt syksyllä on uutuudenviehätys kaikonnut ja puistossa hyvin leikkitilaa. Meidän lapsiin (samoin kuin meihin vanhempiin) puisto kyllä uppoaa edelleen: iso alue on täynnä erilaisia luonnonmateriaaleista rakennettejua kiipeilytelineitä normaalien keinujen ja liukumäkien lisäksi. Pikkuapinat siis pääsevät siis täysin toteuttamaan itseään.

Juostessa ja leikkiessä tulee kuitenkin nopeasti nälkä. Toisinaan pakataan puistoon omat eväät mukaan (rattaiden korissa kulkee mitä vaan); toisinaan eletään herroiksi ja syödään puistokahvilassa lounasta. Tokihan minulla kulkee myös pikkupyyhkeitä ja vaihtovaatteita rattaissa mukana eli kanssapuistoilijoiden ja -lounastajien ei tarvitse ihan parin metrin hajurakoa meihin jättää.

Nyt siis vain toivotaan kuivaa ja kaunista syksyä. Puistoreissuista kun on tullut osa normaalirytmiä niin retken jääminen tältä viikolta väliin tuntuu perin oudolta. Hyötyäkin tästä on meille molemmille puistoilijoille; harvoin tytär saa näin paljon raittiista ilmasta kerralla nautittua ja minulle puolestaan arkipäivänä valoisana aikana tehdyt lenkit ovat näin syksyn saapuessa harvinaista herkkua.

Old Romance

Kevään romanttinen teema sai jatkoa nyt loppukesästä. Jojin Ravelry-ryhmässä käynnistyi elokuun alussa KAL, vapaavalintaisesta mallista, ja tämä Old Romance oli ensimmäinen valintani - kaksi myöhemmin valmistunutta esiintyivätkin jo edellisessä postauksessa.

Old Romance by Joji Locatelli

Rowan Baby Merino Silk (75 g) ja Novita Nalle (320g)

Lankana pinkistä puserosta ylijäänyt Rowanin Baby Merino Silk sekä perus-Nalle. 

 Takin rakenne on kerrassaan nerokas: ensin neulotaan hihojen pitsiosiot, kaitaleiden reunoista poimitaan silmukat hihoja & olkapäitä varten ja niskaa varten luodaan silmukat. Sitten vain posotellaan sileää; hihat muotoillaan lyhennetyin kerroksin.

Ei kiinnitystä eli ei napinreikiken ja sopivien nappien löytämisen kanssa tuskailua. Täydellinen takki päälle vetäistäväksi lämmikkeeksi. Käytön jälkiä alkaakin jo nyppyyntymisen muodossa näkyä - tässä pitänee joko itse investoida nypynpoistajaan tai pyytää sellaista joululahjaksi.

Takin ainoa huono puoli lienee pitsin jokseenkin räväkkä pinkki - ihan minkä tahansa asun lämmikkeeksi ei tätä takkia voi yhdistellä. Syytä siis neuloa toinen samanlainen hieman neutraaleimmissa väreissä!

See you!

Nyt on sitten uudet matchaavat suosikkitakit äidillä ja tyttärellä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tosin vain minun piti saada uusi villatakki, mutta koska en oikein arvosta tiheystilkkujen neulomista piti ensimmäisen takin ollessa puolivälissä nöyrtyä ja luovuttaa takki esikoiselle.

Lankana ihan perus-Seiskaveikka. Neuletiheys siis näissä takeissa 20 silmukkaa per 10 cm, joten koon 30/32'' ohjetta seuraamalla tuli 9-vuotiaalle sopiva neule. Luonnollisesti tässä takissa on kaikki vyötärömuotoilut jätetty pois, lapsi kun tytär vielä on.

Napit ihan tyttären itsensä valitsemat. Hetken nikottelin valintaa mutta kun tytär valinnastaan niin varma oli, täytyi taipua. Mitä pidempään noita nyt olen katsellut, niin sitä enemmän myös tykkään - sopii hyvin meidän Peppi Pitkätossulle. 

Omassa takissa päädyin seuraamaan koko 42/44'' ihan vain arvioimalla kuinka monta silmukkaa pitäisi tyttären takkiin lisätä, jotta saisin sen itselleni kiinni. Edelleen neuletilkut ovat täysin yliarvostettuja; arvaamalla ne parhaat tulokset saadaan.

Kiinni menee eivätkä nappilistatkaan irvistele! Aivan loppuun asti ei koonarvausmetodi kuitenkaan toiminut, sillä hihoja aloittaessani huomasin niiden olevan aivan liian leveät. Hetken arvoin hihojen armottoman kavennuksen kanssa, mutta koska pussihihat eivät houkutelleet päädyin purkamaan vartalon kaarrokkeen puoliväliin ja neulomaan uusiksi. Tällä uusintakierroksilla lopetinkin hihalisäykset jo 19 lisäyskerroksen jälkeen, minkä jälkeen neuloin neljä kerrosta sileää sekä neljä kainalolisäyskerrosta; silmukoita näissä hihoissa 16 vähemmän kuin ohjeen mukaisissa hihoissa. Aika paljon sanon minä; 8 sentin ero on kuitenkin hihassa aikamoinen.

Huppuja(kin) kanssa jouduin hieman soveltamaan, todennäköisesti. Ohjetta ei juuri huppua neuloessa ollut käsillä joten sekä tyttären että omassa takissa muistelin ohjetta ja pistelin menemään sinne päin. En nyt tiedä tuliko sellainen kuin piti, mutta ainakin hyvin saa hiukset ja naaman piiloon kun lähtee aamulla viemään lapsia kouluun. Ei enää senkään vertaa aamupuunausta kuin tähän asti!

 

See you there by Joji Locatelli

Novita 7 veljestä

Tyttären takki 420g/840m, oma takki 570g/1140m

 Kuvasuunnitelmissani me hypittäisiin tyttären kanssa riemukkaina ilmaan ja oltaisiin aivan tavattoman söpöjä samanlaisissa villatakeissamme. Ei oikein onnistunut, tytärtä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Minä sitten pompin yksinäni. Ollaan me söpöjä näinkin.

Ei mikään yksinkertainen masokisti enää

Aika-ajoin törmää keskusteluihin siitä, kuka voi nimittää itseään juoksijaksi ja kuka on "pelkkä" hölkkääjä; mitä ylipäätään juoksu on.

Henkilökohtaisesti kiroan hölkkä-sanan alimpaan hornantuuttiin lenkkeilyn yhteydessä. Jos omin jaloin edetessä molemmat jalat irtoavat samanaikaisesti maasta, on eteneminen juoksua nopeudesta ja sykkeestä riippumatta. Juoksutapahtumissa kävelykin lasketaan juoksuksi, jos valtaosan matkasta juoksee - kymppiä pitempään matkaa en ole koskaan tainnut kisoissa tiukkapipoisesti katsoen juosta mutta silti pää pystyssä sanon maratoneja ja ultria juosseeni.

Lauantaina tuli sitten yksi uusi ultra kolmen aikaisemmin juossun jatkoksi. Masokistin Unelma, tuo mitä osuvimmin nimetty tapahtuma! Kyseistä tapahtumaa tuntemattomille tiedoksi; kyseessä on sadan kilometrin juoksu joka juostaan vajaan parin kilometrin lenkkiä kiertäen. Maisemat eivät siis suuremmin vaihtele ja pitkästyminen on suurena uhkana ;)

Onneksi tosin näinkin yksinkertaiseen lenkkiin saa monenlaista maastoa mahtumaan. Tapahtumahan juostaan Paloheinässä eli valtaosa reitistä edetään metsässä, mutta tänä vuonna reitille osui myös peltomaisemaa. Täysin tasainenkaan reitti ei ole; parin metrin nousuja reitillä oli kolmisen kappaletta (+pari matalampaa kumparetta, jotka tosin loppumatkasta alkoivat tuntua Malminkartanon jätemäeltä kumpainenkin).

Lisäksi yhden ja saman kierroksen hinkkaamisessa on omatkin etunsa: mäet oppii muistamaan jo ekalla kierroksella, jolloin myöhemmin väsymyksen iskiessä pystyy psyykkaamaan itsensä juoksemaan aina seuraavan nousun alkuun asti; ylämäet tarjoavat siis myös tervetulleen hengähdystaon. Lisäksi tarjoilupisteen sijainnin tietää tarkalleen, ja kun vajaan kahden kilometrin välein pääsee juomapöydän ääreen riittää jokaisella kierroksella noin desin hörppy nestetasapainon ylläpitoon.

Itse kisa meni minulla pitkälti ennalta suunniteltua taktiikkaa noudattaen. Liikkeelle lähdin kevyellä pk-vauhdilla, ja alkuun kukin kierros meni noin 12 minuuttiin. Ensimmäiset 20 kierrosta tuntuivatkin hyvin helpoilta ja ennakkoon päätetty kävelykierros (kierros nro 21) tuntui pakkopullalta - tuon jälkeen juoksu taas maittoikin hyvin.

Hiljalleen vauhti kuitenkin hiljeni ja seuraava kävelykierros (kierros nro 31) tuntui jo hyvin tervetulleelta. Tuossa vaiheessa kilometrejäkin alkoi jo olla jokunen takana ja jalat jo hieman jäykät. Missään vaiheessa keskeyttäminen ei kuitenkaan käynyt mielessäkään - tosin voisin vaikka vannoa, että tuossa 30 kierroksen jälkeen joku kävi kääntelemässä kylttejä uusiin suuntiin sillä kierrokset alkoivat tuntua yhä pidemmiltä, samoin kuin mäet korkeammilta.

Näihin aikoihin Masokistin Unelma myös osottautui nimensä veroiseksi: ukkoskuuro osui kohdalle, ja vajaan parin tunnin ajan jouduttiin juoksemaan sateessa. Liikkeellä oli siis pysyttävä jos lämpimänä halusi pysyä. Onnekseni osan sateenajasta pääsin juoksemaan kolmen seuralaisen kanssa: varsinainen masokistikokelas ei paljoa puhua pukahtanut, kuten en kyllä minäkään enää tuossa vaiheessa, mutta jäniksiltä tuli onneksi juttua senkin edestä. Kovasti helpottaa juoksua kun kuuntelee toista eikä pysty keskittymään enää omaan väsymykseen tai särkeviin jalkoihin.

Onneksi sade taukosi juuri ennen maagisen 40 kierroksen täyttymistä ja viimeisellä kävelykierroksella oli jällleen poutaa. Tuossa vaiheessa maaliinpääsykin alkoi tuntua varmalta; 11 kierrostahan vaikka konttaisi! Konttaamaan en onneksi joutunut vaan viimeisille kierroksille sain taas seuraa - mummi ja tätini mies tulivat seuraamaan kisaa ja kiersivät lenkkiä pyörillään minun taapertaessani eteenpäin.

Loppuun vielä varsin lennokas loppukiri ja homma oli ohi! Sata kilometriä omin jaloin, suoritus josta olen hyvin ylpeä! Ja kyllä, sanon juosseeni nuo sata kilometriä vaikka mukana niitä kävelykierroksia olikin eikä keskinopeus (7'18/km) mitään besserwissereiden juoksukriteereitä täytäkään.

Parasta tässä lienee se, että pikkusiskokin tuntui jälleen saaneen ultrakärpäsen pureman. Lieköhän ensi kesänä juoksuseuraa ihan koko satasen matkalle? Tavoiteena kuitenkin minulla olisi MasU vielä kolme kertaa maaliin päästä ja Paloheinän Fakiirin kunniakas arvonimi saavuttaa.