Nurjat silmukat vierekkäin

Jälleen kerran oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Suvi Simola hakiessa testineulojia uuteen malliinsa olin heti (kuvaannollisesti) käsi pystyssä intoa puhkuen, tämän mallin haluan neuloa asap.

Ohut lanka (heavy laceweight), laatikkomainen malli ja pientä jujua nurjien kuviovärillä neulottujen kerroksien muodossa, kyllä kiitos! Ohje oli jälleen kerran taattua Suvi Simolaa enkä ohjeesta löytänyt yhtään virhettä - ainoastaan päävärin lanka loppui minulta kesken, ja tästä syystä myös hihoista löytyvät raidat sekä hihojen joustimet on kuviovärillä neulottu.

Lankavalinta (BC Garn Semilla Extra Fino) tuntui neulottaessa nappivalinnalta, lanka oli joutuisaa neulottavaa ja tuntui käsiin mukavan pehmeältä. Käytössä on sitten paljastunut liiankin pehmeäksi, kuukauden käytön jälkeen pusero on järkyttävän nukkainen - tokihan ohutta uutta kesäpuseroa on tullut näin alkukesästä paljon käytettyä, mutta tähän kuntoon ei minkään langan pitäisi kuukaudessa päästä.

 Onneksi on nukanpoistin sillä tästä puserosta en hevillä luovu.

Purls in a row by Suvi Simola

BC Garn Semilla Extra Fino, 

3 kerää (150 g) sinistä (väri 120 Light Aqua) 

0.8 kerää (40 g) luonnonvalkeaa (väri 1)

Tough runs don't last, tough runners do

Kesäkuun toinen viikonloppu on ollut ehkä koko vuoden odotetuin odotetuin -ja pelätyin- viikonloppu. Ystäviä, rentoutumista, muutama lasi viiniä, juoksua. Eikä juoksua ihan niin vähän vaan koko rahan edestä eli 24 h ajan.

Viime vuonna olin samassa tapahtumassa mukana joukkueessa, tänä vuonna kaikki halusivat juosta enemmän joten minun sooloillessani entinen kahdeksan hengen joukkuen jakaantui lisävahvistuksien avustamana (yksi alkuperäinen joukkuejäsen äitiyslomalla ja toinen Espanjassa) kahteen neljän hengen joukkueeseen. Tiiminimi kyllä pysyi ennallaan, miksi täydellistä muuttaa mihinkään!

Perjantai-ilta meni siis relatessa mutta fiksuna osasin kuitenkin mennä ajoissa nukkumaan. Unta riittikin pitkään, kahdeksaan asti, eli kisaan pääsi lähtemään hyvin levänneenä. Hyvä niin, seuraavan kerran nukkumaan pääsisi vasta sunnuntaina iltapäivällä jos kaikki menisi suunnitellusti...

 Kahdeltatoista soi lähtösummeri. Hitaasti ja arvokkaasti päästiin matkaan, lähtöporukan viimeisinä ollessa tungos oli kova ja ekat kilsat menivät letkassa kulkiessa. Koko juoksijamassa siis starttasi samanaikaisesti - niin sooloilijat kuin parien ja isompien joukkueiden ensimmäiset viestinviejätkin. Letkaa siis riitti.

Kisan päätavoitteena oli pysyä liikkeessä 24h ajan, taktiikkana ylämäkien kävely alusta pitäen ja muuten matkan taittaminen juosten niin pitkään kuin voimia riittäisi. Juomia en halunnut mukanani kantaa, kisan juomapisteet viiden kilsan kohdalla (kaksi baaria joista toinen tarjoili vettä ja energiageelejä, toinen urheilujuomashotteja) sekä vaihtoalueen huoltopiste saisivat riittää.

Hyvin riittivätkin. Shotteja tuli kumottua koko rahan edestä, ja joka kierroksella hippi-Cliff ja kukkaisauto saivat aina yhtä hyvälle tuulelle - Heartbreak Hill tuli siis ainakin aloitettua hyvällä fiiliksellä. Muutenkin tykkäsin paljon enemmän kierroksen loppupuoliskosta kuin alusta, alkuun kun ei tuntunut tapahtuvan muuta kuin ylämäkien kipuamista, jälkimmäisillä oli sentään juomabaarit ja keijumetsä kohokohtina.


Maraton tuli täyteen n. 4:40 - eka tavoite siis täynnä, ultraamaan tänne oli tultu! Fiilis oli korkealla, kannustamaan saapunut perhe piristi entisestään ja jalka kohosi. Hiljalleen pimenevä iltakin antoi uskoa lämpötilan tippumisesta - lauantai oli hyvin hiostava ja kuuma, ja kuumassa juostessa en todellakaan ole parhaimmillani.

Illan pimetessä lämpötila ei tippunut, mutta ihmeitä alkoi tapahtua ja keijuja alkoi liihotella taikapölyä ripottelemassa. Hippiauto alkoi myös loistaa pimeässä, pimeillä poluilla liikkuvat otsalamput näyttivät taianomaisilta kauempaa katsottuna ja keskiyön jälkeen myös lämpötila vihdoin alkoi tippua. Ja mikä parasta, 100 km tuli täyteen - yksi tavoitteista siis saavutettu!

Aamuyön pitkinä tunteina mieliala ja energiataso alkoivat kuitenkin hiljalleen laskea. Pakko oli pistäytyä syömässä puuroa (ensimmäinen 'ateria' edellisen aamun jälkeen - muuten kisa oli mennyt tuohon asti kokisella ja urheilujuomalla, kourallisella sipsejä ja muutamalla karkilla) ja vähän lepuuttamassa jalkoja ihan tuolissa istuen. Jälleen kaksi kierrosta, teetauko ja matkaan.

Aamun valjetessa ja kilometrien karttuessa mieliala alkoi taas hiljalleen piristyä. Kova laskeskelu oli koko ajan päällä siitä kuinka nopeasti jäljellä oleva aika pitäisikään juosta jotta saisi ne maagiset 20 kierrosta täyteen. Kuudelta alkoi näyttää jo hyvältä, ja viimeisellä tauolla 18 kierroksen jälkeen olin jo melko varma 100 mailin täyttymisestä - viimeiselle kierrokselle saisi lähteä 11.59 asti, ja tuohon olisi vielä kolme tuntia aikaa. Vaikka joutuisi konttaamaan, minä tekisin sen!

Konttaamaan ei onneksi tarvinnut ryhtyä, vaan toiseksi viimeinen kierros meni pääasiassa juosten. Vikalla kierroksella lihakset laittoivatkin sitten stopin, jalka ei enää suostunut juurikaan nousemaan, polvi sanoi sopimuksen irti alamäissä ja jalkapohjat tuntuivat olevan muussina. Ihana joukkuetoveri kuitenkin piti mielialan korkealla, ja loppusuoralle saavuttaessa kaikki kivut kaikkosivat ja maaliin juostiin villisti tuulettaen, mielipuolisesti virnistellen ja kertakaikkisesta voittajafiiliksestä nautiskellen.

Vielä olisi aika riittänyt yhdelle ekstrakierrokselle mutta motivaation ollessa nollissa päätin jättää chipin pöydälle ja ottaa mitalin vastaan, minulle riittäisi 100 mailia ja kisan nelossija.

Hyvänen aika sentään. Minä tein sen. Olin liikkeessä vuorokauden ajan, ja juoksin tuossa ajassa sata mailia. Nyt voin todellakin nimittään itseäni ultrajuoksijaksi.

Hei me muutetaan

Tammikuussa alkanut projekti alkaa nyt olla loppumetreillään.

Joululomalta palattuamme koti alkoi tuntua auttamatta liian pieneltä. Isompaan muuttaminen oli ollut jo jonkin verran ajatuksissa, joten eräs sunnuntai-ilta päätettiin pistäytyä ihan ex tempore naapurustoon rakennettavien uudisrakennusten esittelyssä.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Suunniteltu budjetti riittäisi uudiskohteeseen, tosin ensin pitäisi saada oma vanha kaupaksi. Tiistaina tuli siis kiinteistönvälittäjä käymään ja sen jälkeen se oli menoa - torstaina talo oli virallisesti markkinoille ja samantien sovittiin ensimmäiset esittelyt seuraavalle viikolle. 

Tiistain ja keskiviikon esittelyt eivät tuottaneet tulosta, mutta torstaina napsahti tarjous joka oltiin valmiita hyväksymään. Kun vielä perjantaina käytiin katsomassa ja rakastumassa vähän vanhempaan taloon niin vauhtia alkoi olla jo niin että alkoi ehkä jo hirvittää.

Maanantaina oli molemmat tarjoukset hyväksytty - ja siihen vauhti sitten tyssäsikin. Toki oli tiedostettu että tässä maassa ei asuntokauppa todellakaan mikään nopea prosessi ole, mutta eivät ostajammekaan mitenkään vauhdikkaita olleet... Tarjouksen hyväksymisestä meni 1.5 kuukautta ostajien lainahakemuksen jättämiseen ja tuona aikana ei tapahtunut yhtään mitään muuton edistämiseksi - ainoastaan kaappeja ja varastoja pystyi tyhjentämään kaikesta turhasta.

 Maaliskuun alkupuolella oli kuitenkin ostajienkin lainahakemus jätetty. Tuosta pari viikkoa eteenpäin, ja kuntotarkastuksen ollessa ok näytti pankki lainalle vihreää valoa - oli siis asianajajien vuoro ryhtyä töihin keskustelemaan sopimuksista ja tekemään tarkistuksiaan.

Pitkän 'mitään ei tapahdu' -jakson jälkeen homma etenikin nyt taas vauhdilla. Huhtikuun alussa sovittiin muuttopäiväksi huhtikuun viimeinen perjantai eli pikavauhdilla muuttofirmaa etsimään (ei muuten ollut helppo homma, kaikki tuntuivat haluavan muuttaa tuona samana perjantaina) ja lattiafirmaa buukkaamaan. Uuden kodin pintamateriaalit eivät oikein olleet makuumme ja etenkin lattiat haluttiin laittaa samantien uusiksi.

Toukokuu on siis pitkälti kulunut uutta kotia mieleiseksi laittaen.  Kaikista neljästä makuuhuoneesta sekä olohuoneesta on vanhat tapetit revitty irti, seinät maalattu uudelleen ja uusi tapetti laitettu kunkin huoneen yhdelle seinälle. Vanhat kokolattiamatot lähtivät myös portaikkoa lukuunottamatta irti.

Leevi & The Leavingsien Vasara ja nauloja soi repeatilla koko toukokuun alkupuoliskon; vaikka tähän urakkaan ei ihan kolmea vuotta onneksi mennytkään alkoi ainaiselta tuntuva pintaremontti ja huonekalujen siirtely jo hieman kolmen viikon jälkeen väsyttää, etenkin kun muuttoa edeltävät kaksi viikkoa oli jo edetty muuttolaatikoiden keskellä vanhassa kodissa.

Nyt kaiken ollessa pikkuhiljaa valmista voi sanoa urakan kannattaneen; talosta on tullut koti. On ihanaa kuinka paljon on tilaa ja avaruutta ympärillä. Tilan, etenkin säilytystilan, lisääntymisen myötä myös tavaroille on kaikille löytynyt oma paikkansa - siivoaminen ja järjestyksen ylläpito on siis helpottunut huomattavasti.

Ehkä sitä taas tästä joskus neulomaankin siis ehtisi.