Kesäkuun toinen viikonloppu on ollut ehkä koko vuoden odotetuin odotetuin -ja pelätyin- viikonloppu. Ystäviä, rentoutumista, muutama lasi viiniä, juoksua. Eikä juoksua ihan niin vähän vaan koko rahan edestä eli 24 h ajan.
Viime vuonna olin samassa tapahtumassa mukana joukkueessa, tänä vuonna kaikki halusivat juosta enemmän joten minun sooloillessani entinen kahdeksan hengen joukkuen jakaantui lisävahvistuksien avustamana (yksi alkuperäinen joukkuejäsen äitiyslomalla ja toinen Espanjassa) kahteen neljän hengen joukkueeseen. Tiiminimi kyllä pysyi ennallaan, miksi täydellistä muuttaa mihinkään!
Perjantai-ilta meni siis relatessa mutta fiksuna osasin kuitenkin mennä ajoissa nukkumaan. Unta riittikin pitkään, kahdeksaan asti, eli kisaan pääsi lähtemään hyvin levänneenä. Hyvä niin, seuraavan kerran nukkumaan pääsisi vasta sunnuntaina iltapäivällä jos kaikki menisi suunnitellusti...
Kahdeltatoista soi lähtösummeri. Hitaasti ja arvokkaasti päästiin matkaan, lähtöporukan viimeisinä ollessa tungos oli kova ja ekat kilsat menivät letkassa kulkiessa. Koko juoksijamassa siis starttasi samanaikaisesti - niin sooloilijat kuin parien ja isompien joukkueiden ensimmäiset viestinviejätkin. Letkaa siis riitti.
Kisan päätavoitteena oli pysyä liikkeessä 24h ajan, taktiikkana ylämäkien kävely alusta pitäen ja muuten matkan taittaminen juosten niin pitkään kuin voimia riittäisi. Juomia en halunnut mukanani kantaa, kisan juomapisteet viiden kilsan kohdalla (kaksi baaria joista toinen tarjoili vettä ja energiageelejä, toinen urheilujuomashotteja) sekä vaihtoalueen huoltopiste saisivat riittää.
Hyvin riittivätkin. Shotteja tuli kumottua koko rahan edestä, ja joka kierroksella hippi-Cliff ja kukkaisauto saivat aina yhtä hyvälle tuulelle - Heartbreak Hill tuli siis ainakin aloitettua hyvällä fiiliksellä. Muutenkin tykkäsin paljon enemmän kierroksen loppupuoliskosta kuin alusta, alkuun kun ei tuntunut tapahtuvan muuta kuin ylämäkien kipuamista, jälkimmäisillä oli sentään juomabaarit ja keijumetsä kohokohtina.
Maraton tuli täyteen n. 4:40 - eka tavoite siis täynnä, ultraamaan tänne oli tultu! Fiilis oli korkealla, kannustamaan saapunut perhe piristi entisestään ja jalka kohosi. Hiljalleen pimenevä iltakin antoi uskoa lämpötilan tippumisesta - lauantai oli hyvin hiostava ja kuuma, ja kuumassa juostessa en todellakaan ole parhaimmillani.
Illan pimetessä lämpötila ei tippunut, mutta ihmeitä alkoi tapahtua ja keijuja alkoi liihotella taikapölyä ripottelemassa. Hippiauto alkoi myös loistaa pimeässä, pimeillä poluilla liikkuvat otsalamput näyttivät taianomaisilta kauempaa katsottuna ja keskiyön jälkeen myös lämpötila vihdoin alkoi tippua. Ja mikä parasta, 100 km tuli täyteen - yksi tavoitteista siis saavutettu!
Aamuyön pitkinä tunteina mieliala ja energiataso alkoivat kuitenkin hiljalleen laskea. Pakko oli pistäytyä syömässä puuroa (ensimmäinen 'ateria' edellisen aamun jälkeen - muuten kisa oli mennyt tuohon asti kokisella ja urheilujuomalla, kourallisella sipsejä ja muutamalla karkilla) ja vähän lepuuttamassa jalkoja ihan tuolissa istuen. Jälleen kaksi kierrosta, teetauko ja matkaan.
Aamun valjetessa ja kilometrien karttuessa mieliala alkoi taas hiljalleen piristyä. Kova laskeskelu oli koko ajan päällä siitä kuinka nopeasti jäljellä oleva aika pitäisikään juosta jotta saisi ne maagiset 20 kierrosta täyteen. Kuudelta alkoi näyttää jo hyvältä, ja viimeisellä tauolla 18 kierroksen jälkeen olin jo melko varma 100 mailin täyttymisestä - viimeiselle kierrokselle saisi lähteä 11.59 asti, ja tuohon olisi vielä kolme tuntia aikaa. Vaikka joutuisi konttaamaan, minä tekisin sen!
Konttaamaan ei onneksi tarvinnut ryhtyä, vaan toiseksi viimeinen kierros meni pääasiassa juosten. Vikalla kierroksella lihakset laittoivatkin sitten stopin, jalka ei enää suostunut juurikaan nousemaan, polvi sanoi sopimuksen irti alamäissä ja jalkapohjat tuntuivat olevan muussina. Ihana joukkuetoveri kuitenkin piti mielialan korkealla, ja loppusuoralle saavuttaessa kaikki kivut kaikkosivat ja maaliin juostiin villisti tuulettaen, mielipuolisesti virnistellen ja kertakaikkisesta voittajafiiliksestä nautiskellen.
Vielä olisi aika riittänyt yhdelle ekstrakierrokselle mutta motivaation ollessa nollissa päätin jättää chipin pöydälle ja ottaa mitalin vastaan, minulle riittäisi 100 mailia ja kisan nelossija.
Hyvänen aika sentään. Minä tein sen. Olin liikkeessä vuorokauden ajan, ja juoksin tuossa ajassa sata mailia. Nyt voin todellakin nimittään itseäni ultrajuoksijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti